Mä oon diskos kunnes kuolen – Täti tanssilattialla

#vainisoäitijutut

Kun kevät toi keikat jopa kotikaupunkiin saakka, päätti tämä täti lähteä testaamaan tanssikuntonsa paikalliseen yökerhoon. Esiintymässä oli melko nimekäs yhtye, jonka biisejä löytyy lenkkeilysoittolistaltanikin. Ilmeisesti koronan aikana oli kuitenkin laadittu joku uusi suositus, joka kehottaa alueen geriatrisia milleniaaleja välttämään rapkeikoilla käymistä ja siirtymään maski päässä Juha Tapion konserttiin tai mieluiten kotiin kuuntelemaan kasetilta Finnhitsejä.

…….

Ajoitan saapumiseni kohteeseen pariakymmentä minuuttia ennen soittoaikaa, jotta välttyisin ylihinnoiteltujen juomien ostamiselta ja samaisia juomia jo jokusen nauttineiden teinien teutaroinnilta. Muutama muukin on kuitenkin saapunut ovelle viime hetkellä, ja kiitän kypsyyttäni ja keikkakonkariuttani , sillä olen ostanut lipun jo etukäteen- silti en suinkaan pääse portsarin edessä parveilevan lauman edelle, vaan kakarat kiilaavat ohi joillain vitun vippikorteillaan.

Keikkakansan keski-ikä on vielä nuorempi kuin olin uumoillut, karkeasti arvioiden kaksikymmentä. Harjoitan small talkia vieressäni kyllästyneen näköisenä röökiä polttavan nuoren neidin kanssa. Hän kiskoo kylmästä hytisten lyhyttä lateksihamettaan alas, ja katsoo farkkujani kuin olisin pukeutunut vähintään nunnan kaapuun. ”Meininki on kuin välitunnilla”, sanon hymyillen nyökäten lähellä painiviin finninaamaisiin poikiin päin, kun en muutakaan keksi. Neitokainen hymähtää ja kysyy ikääni. Kun kerron olevani kolmenkympin ylittänyt, hän alkaa kiljua, miten rohkea olen, kun tulen baariin – siis mitä helvettiä, en sentään sanonut olevani satakolmekymmentä vee! ”Mä oon kakskytkolme”, nainen kertoo lausuen numerot aivan  kuin vähemmän olisi kiistattomasti enemmän silloin kun vaatteista sekä ikävuosista puhutaan.

Pihalla palellessa en malta olla mainitsematta muikkelille, että illan esintyjät ovat jopa minua vähän vielä vanhempia. Muikki katsoo minua tonnin seteli – ilmeellä; joko hän ei ole tullut ajatelleeksi, että ihanat pipopääpoitsut ovat jo setämiehiä, tai sitten Spotify-menestys silottaa silmärypyt. ”Kai sä olet muuten lähihoitaja?”, kysyn vähän haastavasti. ”No melkein, mä opiskelen sosionomiksi”, tyyppi vastaa silmät kirkkaina. ”Jes, sä voitkin varmaan sitten roudata mut pyörätuolilla tän bändin Mestarit areenalla –kiertueelle ku mä oon palvelutalossa ja hekin esiintyvät jo lähes haudan takaa.”, heitän ja tytsy kikattaa sytyttäen uuden tupakan. ”Ihana sinä, mä lupaaaaaan!”, hän sanoo ja koskettaa olkapäätäni myötätuntoisesti sormuksia täynnä olevalla kädellään.

Portsari tarkistaa rutiininomaisesti jokaisen henkkarit, ja tiedän jo sosiaalisen itsemurhan lähestyvän, kun muistan, että en ole uusinut henkkariani. Kaivan punakantisen passin käsilaukkuni uumenista, ja teinit suorastaan kirkuvat naurusta. ”Hashtag isoäitijutut!!” he huutavat ja osoittavat suosiota antiikkiselle henkilöllisyysasiakirjalleni . Livahdan pienesti punastuneena sisään, jossa saparopäinen työntekijä katsoo keikkalippuni. Hän teitittelee sekä neuvoo seikkaperäisesti, kuinka puhelimen näyttöön säädetään lisää kirkkautta. Viimeinen naula arkkuuni isketään narikassa, jossa heiluttelen takin taskusta löytynyttä seteliä, eikä narikkahenkilö huomioi sitä vaan tyrkyttää toistuvasti kortinlukijaa. ”Saako täällä maksaa vielä tällein perinteisellä valuutalla?”, huutelen ja lopulta tyyppi havahtuu ja alkaa meuhkata suureen ääneen miten mahtavaa on, että joku oikeesti maksaa vielä rahalla.

Olen jo aika uupunut, kun bändi vasta aloittaa, mutta eipä setien kunto kestä kuitenkaan kovin pitkää settiä. Sen ajan minkä ikätoverit jaksavat huudattaa pikkutyttöjä, jaksan minä kyllä jorata! Eturivin neitokaiset seuraavat keikkaa lähinnä kännykän kameran läpi, ja tunnen olevani valovuosien päässä heistä. Pidän ihan mielelläni myös fyysisesti parin valovuoden etäisyyden, sillä en kaipaa koronaisen kostean ihon kosketusta. Saan aika hyvän paikan lavan sivusta, ja sieltä löydänkin lymyilemästä pari pelokasta boomeria jotka yrittävät maastoutua tapettiin. Nyt vähän ballseja kehiin , yritän viestittää kehon kielelläni, ei kai keski-ikäisten tarvitse sentään piileskellä penskoilta? Tanssin tiiviisti neljäkymmentäviisiminuuttisen, enkä voi tietenkään keikan päätteeksi olla keräilemättä teinareilta tippuneita hiusharjoja, ripsivärejä, henkkareita ja narikkalappuja. Saan kiitoksia ja lukuisia lupauksia ilmaisista juomista, mutta drinksuja ei koskaan tule ja häivyn hakemaan takkini.

Tuuli puhaltaa viileästi ja pullistaa takin liepeeni purjeeksi, kun alan lipumaan kohti kotia. Kolme keikan missannutta poikaoletettua palloilee vieläkin kadulla siideritölkit käsissään, ja vastapäinen baari kilpailee asiakkaista soittamalla teknojyystöä niin kovaa että ikkunat helisevät. Pari semisti savuavaa autoa kiertää pilistä torin ympäri. Joku jätkä huutelee auton ikkunasta, ja kiristän tahtiani. En halua joutua konfliktiin, enkä myöskään, että kukaan kuvittelee harrastavani vapaailtoina nuorten miesten kyttäämistä kadunkulmassa. Juuri nyt olen erityisen iloinen, että pieni kämppäni ja kuppi teetä ovat vain korttelin päässä. Ennen nukkumaan menoa tekstaan kaukana asuvalle kaverilleni: ”Tähän on tultu: En bongannut baarista po(i)kia, vaan tulevan henkilökohtaisen avustajani.”