”Raastepöydästä voi aloittaa”


Näinä aikoina (ja muutenkin) on turha nillittää ruuasta, mutta koska kaipaan arkeeni hömppää ja turhanpäiväisiä pohdintoja, paneudun tällä kertaa kotikaupunkini lounastarjontaan. Kipitän kiltisti e-passilla pakoon toimiston tunkkaista kahvihuonetta harva se päivä, ja yleensä lounas menee suht sujuvasti alaskin, vaikka mitään gourmetia ei ole työpäivän lomaan tarjolla. Vaikka tuppukylässä työskentelenkin, on keskustan liepeillä kuitenkin kohtuu monta lounaspaikkaa.

  • Erään lähellä sijaitsevan  lounasmestan vakioannos kasvissyöjille oli pitkään laiha ja limainen soppa, jota jatkettiin joskus vähän vedellä vielä seuraavan päivän tarpeiksi tai muunneltiin toisen väriseksi lisäämällä jokin jännä juures sekaan. Jostain syystä tämä keittolounas ei nauttinut suurta suosiota, ja paikka lopetti kasvisvaihtoehdon tarjoamisen kokonaan ”vähäisen kysynnän vuoksi”. Hienosti hermannit.
  • Naapurissa on hedonistin aisteja hemmotteleva kaunis ja osin lähiruokaa tarjoileva ravintola, jonka lounaspöytä notkuu salaatteja, erilaisia peruna-asioita sun muuta. Valitettavasti pääruoka on yleensä possua tai vastaavaa lihatuotetta, ja vegetatiivisessa tilassa lounaalle vaeltavilla vegeilijöille on tarjolla poikkeuksetta risottoa; joka päivä, joka viikko, vain päällä olevan juuston tai pähkinöiden laatu vaihtelee. Risottoähkyn lisäksi saa toki nautiskella myös salaatista ja pienestä jälkkäristä, joten se hieman kompensoi yksipuolista pöperöä. Proteiini loistaa poissaolollaan ja suonissa tirisevät rasva ja suola.
  • Perinteinen perheravintola tarjoaa jotain ihmeellisen paljon ilmavaivoja aiheuttavia kasvispyöryköitä. Olemme kollegan kanssa todenneet, että infernaalinen turvotus alkaa noin tunnin kuluttua lounaasta ja pahenee potentiaalisesti iltaa kohden. Ilmeisesti henkilökuntakin tietää pullien olevan silkkoa sisältä, koska he kiertelevät yleensä pilkallisesti virnuillen pöydän liepeillä kysellen liioitellusti artikuloiden että ”Mitenkäs kasvispyörykät maistuvat?”. Toki raastepöydästä voipi aloitella, jotta mahaa voi edes vähän valmistella pyöryköihin lappamalla suuhun porkkanaraastetta ja säilykepaprikaa. Italialainen sonaatti soi vatsassa vielä yölläkin.
  • Kotikutoisen oloinen pikkukahvila luottaa Unikko-kuosisten pöytäliinojen ja huoltoasemahenkisten jättisalaattien sekä – leipien voimaan. Paikka on erityisesti seniorien suosiossa, ja onhan se melko esteetön ja tarjotinkin kannetaan hätätapauksessa, vaikka suoraan pöytään, jos omat voimat eivät riitä. Itse salaatti onkin sitten sellainen jytky että kokemattomia tölkkihedelmien popsijoita saattaa vähän hirvittää. Makean ja suolaisen syntinen liitto lautasella sisältää jäävuorisalaatin lisäksi ainakin tomaattia, kurkkua, persikkaa, ananasta, feta- ja raejuustoa, herneitä ja ehkä jotain jääkaapin uumenista mukaan sipaistuja ylläreitä. Leipäset ovat perinteisten lämpimien voileipien tyylisiä juustoisia herkkuja, joissa näköhavaintoni mukaan saattaa piillä ainakin metwurstia tai kananmunaa.
  • Etnistäkin sapuskaa on tarjolla. Himalajan huudeilta inspiraatiota ammentava ruokapaikka on kokenut omistajanvaihdoksen ja sen myötä downgreidauksen astetta arkisempaan ateriatarjontaan. Hinnat eivät ole kuitenkaan heilahtaneet yhtään alemmas. Tällaiselta hahmotuskyvyttömältä ihmiseltä kesti hetki huomata, että tismalleen sama lounaslista toistuu joka viikko. Kun tämän vihdoin tajusin, olen siitä lähtien suunnannut syömäpuuhiin torstaisin, jolloin on mieluisin tarjonta. Ystävällinen tarjoilija tietää jo kertoa, että kaipaamaani soossia on vielä jäljellä tai tulossa pian lisää. Kun kyytipojaksi(henkilöksi?) saa vielä naanleipää ja jotain salaatin tapaista, on ateria vallan vatsaa lämmittävä. Joka kertainen jännitysnäytelmä on, mitä valkoinen kastike pitää sisällään. Maku vaihtelee maukkaasta kananmunankatkuiseen.
  • Onhan meillä kiinalainenkin ravintola! Jostain syystä työpaikkani ei ole tehnyt kiinalaisten kanssa lounassopimusta, joten pihinä pirkkona vierailen harvemmin heidän ravintolassaan työpäivän aikana. Sinällään lounasbuffet on aika perus geneerinen suomalaiseen suuhun muokattu kiinalainen setti. Kaikkea on paljon ja kaikki on aavistuksen jäähtynyttä. Erityismaininnan ansaitsevat paikan vegaaniset sushit, joita olen joskus jopa käynyt nappaamassa kotiin mukaan. Ravintolan nuhjuisissa punaisissa sisustustekstiileissä ja korneissa lohikäärmesomisteissa on jotain kovin tuttua ja turvallista, ja siellä onkin ihan kiva istuskella kaverin kanssa syömässä sushia junttityyliin haarukalla, santsaamassa loputtomasti limpparia ja puimassa viimeaikojen vitutuksia ja onnistumisia.
  • Arki-iltojen kokkailu jää kotona vähemmälle, kun voi popsia päivisin muiden laittamaa ruokaa, mutta yritän joskus vääntää itsekin jotain lämmintä sapuskaa evääksi. Valitettavasti yrityksissäni käy yleensä niin, että jos mössö onnistuu, syön sen välittömästi, ja jos ei, niin jätän sen jääkaappiin odottelemaan viikonloppua, jolloin ei pääse lounastelemaan. Myös valkosipulin mittava määrä estää toisinaan aterian syömien työpäivän aikana. Eineksiä tuli kiikutettua edellisen työpaikan lähikaupasta sen verran tiheään tahtiin, että niihin turvaudun vain reissussa tai muussa pakottavan kiireellisessä tilanteessa. Ajatus muoviin pakatusta kasvislasagnesta vieläkin vähän puistattaa. Onneksi ResQ-app (suosittelen!) saattaa pelastaa köyhän ruokakriiseilijän päivän jollain jämäkasvisannoksella tai joskus jopa jälkkäriherkuilla kuten pullalla tai parilla.

Ai niin, tänään söin lounaaksi hampurilaisen mustapapupihvillä. Jääkaapissa odottaa valkosipulinen tomaattifenkolipasta, jonka piti olla tämän päivän eväs, mutta joka sattuneista syistä saa odottaa huomiseen.

Hyvinvointi Ravintolat Ruoka ja juoma

Kuulen parran kasvun


Kollegan kanssa on pohdittu jo useammalla aamukahvituokiolla, että on se niin väärin, ettei naisille kasva parta. Tai siis kasvaa kyllä, mutta yleensä sellaisessa ei-toivotussa muodossa amisviiksinä tai yhtäkkiä yllättäen leuasta loikkaavina hajakarvoina. Miehille tuuhea parta tarjoaa mahdollisuuden verhota ikääntymisen merkkejä tai pistää jopa koko lailla naama uusiksi
.

Kaikille miesoletetuillekaan ei toki parta pahemmin kasva. Väitetään että se ei kasva pahoille, mutta siitä en ole tehnyt tarpeeksi kattavaa empiiristä tutkimusta. Osa pysyy siloposkina hamaan hautaan saakka, ja saattaapa karvoitus tipahtaa kaupan päälle vielä päästäkin. Joillakin onnekkailla kupolista kariseva karva kasaantuu leuan tienoille peittäen kätevästi alleen kaksarin tai iho-ongelmat tehden ilmeestä muutenkin muutamaa pykälää maskuliinisemman.

Muistan miten opiskeluaikojen kaverini vannoi parrakkaiden miesten nimeen. Lisäpisteitä sai, jos oli vielä isonenäinen. Itse olin liian nuori ja herkkähipiäinen runotyttö kestääkseni ajatusta karkeista karvoista hinkkaamassa kumpaakaan päätäni, mutta vuosien vieriessä olen alkanut itsekin pitää kunnon merimies- tai metsuripöheikköä varsin varteenotettavana vaihtoehtona. Toki parrassa saattaa lymyillä erilaisia eritteitä, ruuantähteitä tai muuta moskaa, joten sen suht säännöllinen peseminen ja sukiminen on suotavaa.

Mitä omiin esteettisiin partamieltymyksiini tulee, pukinparta on vähiten suosikkini. Kyseisessä partatyylissä on jotain todella limaista ja lipevää, ja suosittelenkin kyseistä mallia lähinnä sutenööreille. Kokoparta on taasen aika upee tupee, mutta tuo aika erilaisia mielikuvia riippuen siitä, onko se huoliteltu vai mallia ”Rasputin”. Toki partaansa rapsutteleva Rasputini oli kai aikamoinen naistenkaataja, että ei pidä liiaksi epäilemäni pimperolta tuoksuvan puskaparran vetovoimaa.

Viiket ovat jotenkin kovin hauskat ja somat! Niissäkin on toki monenlaista mallia aina himoköyrijästä hitleriin, mutta yhtä kaikki ne sopivat melko monelle miekkoselle tai miksei muillekin, joilla naamakarvat kasvavat. Googlaamalla sanaparilla ”viiksimuoti”, tietää interwebsi kertoa, että parta ja viikset symboloivat miesmaailmassa voimaa ja asemaa. Onko karvoitus siis valtaa miesten keskinäisissä kokoontumisissa, vähän samaan tapaan kuin kookkaalla kikkelillä voi ehkä hieman reteesti heilutella saunailloissa? Koolla on kyllä tässäkin väliä, koska pensselisetämäiset lyijykynäviikset tai ne ankeat amiskarvat eivät ehkä ole se kaikkein testoteronia uhkuvin viiksimalli, kun taas mursuviiksissä on ehdottomasti pornotähtipotentiaalia.


Parta on siis tehokas keino tyylin päivittämiseen, naamioitumiseen, kumppanin hurmaamiseen ja muiden partaotusten pelotteluun. Parisuhteessa tai muussa yhteiselossa parta saattaa toki olla haitaksikin, ainakin lavuaarissa ja lattioilla lymyilevien partakarvojen muodossa. Lisäksi kovin karkeaa materiaalia oleva parta saattaa aiheuttaa hiertymiä pussailukaverin kasvoihin tai muille herkille alueille. Toisaalta ainakin kypsempään ikään ehdittyä metsuriparran harominen tuntuu semisti seksikkäämmältä kuin totaalisen sileän tissiposken taputtelu. Voisikohan saman fiiliksen saada siirrettyä myös säärikarvoihin? Miksi sheivata, kyllähän nyt aikuisella naisella täytyy puskea pieni sänki sukkisten läpi?

Jos minulla olisi tumma, tuuhea parta, katsoisi peilistä karvan verran pirteämpi ja auktoriteettia uhkuvampi tyyppi. Komia karvoitus viestisi varmaan sitä seksuaalienergiaakin, tosin tämäkin on tyhmästi lokeroitu lähinnä miehiseksi ominaisuudeksi.  Omaa kalpeaa kuunaamaani pitäisi värittää tuntitolkulla, että se edes erottuisi pelistä. Pitäisiköhän sipaista joku aamu kulmakynällä kivat pikku viikset vaihtelun vuoksi?

Kuvat: Unsplash
Otsikko: Eppu Normaali

Hyvinvointi Iho Päivän tyyli Trendit