Minulla oli vuosia sitten ilo ja kunnia toimia erään karismaattisen miehen henkilökohtaisena avustajana. Erinäisten surkeiden sattumusten sarjan vuoksi hänen alaraajansa ja toinen kätensä olivat halvaantuneet, ja herra kulki sähköpyörätuolilla. Vammautumisen seurauksena miehen pitkä parisuhde oli päättynyt, ja hän asui yksin palvelutaloasunnossa. Tilanteen aiheuttama masennus oli saanut miehen turvautumaan päihteisiin, mutta tissuttelustaan huolimatta hänen aikaisempi elämänsä pilkahteli mielenkiintoisina välähdyksinä herran puheissa, ja hän oli terävä kuin partaveitsi. Hyvinä hetkinään mies kirjoitteli laululyriikoita pöytälaatikkoon, ohjeisti minua master chefin ottein ruuanlaitossa ja tunnelmoi musiikkia kuunnellen. Aika usein lähdimme kauppaan hankkimaan yhdessä hänen tarkoin harkitsemansa lounasainekset. Matkalla avustettavani ilmoitti kohteliaasti pysähtyvänsä Ruusubaarissa, eli kaivoi takkinsa uumenista taskumatin josta meni naukkailemaan ruusupensaiden taakse.
Työsuhteeni miehen apuna päättyi muuttooni toiseen kaupunkiin. Viimeisenä työvuoronani lipsuimme asialinjasta ja vietimme yhdessä ystävänpäivää. Sain jäähyväislahjaksi hopeisen kirjanmerkin, ja menimme syömään. Illan päätteeksi ravintolassa alkoi karaoke, ja avustettavani kiirehti esittämään biisitoiveensa. Kun tuli hänen vuoronsa laulaa, herra ajoi sähköpyörätuolillaan keskelle lavaa. Hän näytti valokeilassa samaan aikaan kovin pieneltä ja hauraalta ja jotenkin voimakkaammalta. Hänen vartalonsa oli kallistunut hieman vasemmalle, ja päässä olevan baskerin alta näkyi tummia, osin jo hieman harmaantuneita hiuskiehkuroita. Mies piteli mikrofonia terveessä kädessään,hymyili hieman, katsoi pistävän sinisillä silmillään suoraan yleisöön ja lauloi:”On sunnuntai, sä tulet luokseni, heti aamulla, ehkä jo odotin sua. Jaat kanssani lehden ja jäähtyneen kahvin. Sä olet mun ystäväni, nimesi on yksinäisyys.”
Mist sä tuut? Vaikka emme edes kunnolla tunne niin tiedän jo mikä olet henkilöitäsi, ovatko aikeesi vilpittömät vai piileekö sinussa vaara. Harmi että vaikka saatan arvata tyypin vaikkapa antavan henkisesti turpaan, huijaavan tai heittäytyvän hirveän hankalaksi, oikeassa oleminen ihmisten suhteen ja ihmissuhteissa semisti useammin sattuu kuin ilahduttaa.
Minut ja monet muut milleniaalit on opetettu ajattelemaan, että jos ei ole matemaattisesti lahjakas, on täysi torvelo muutenkin. Minua ei kannustettu miettimään koulussa omia vahvuuksiani tai tuupittu kohti tiettyä työtä. Siksi sain oivalluksen todellisista taidoistani vasta aikuisiällä. Nyt uskallan todeta, että olen ihan hiton tarkkanäköinen ihmistuntija! Vaistoksikin sitä voisi lie kutsua.
En ole minkään sortin new age-näkijäylipapitar, mutta voin kyllä vähän vilkaista. Jospa ihmisten analysointiin riittää, että on noita-akan luonne (ja ainakin aamuisin naamakin)? Kun kelaan elämäni filminauhaa parisen kymmentä vuotta taaksepäin, muistan 11-vuotiaan Rosan, joka leikki jotain tyhmiä hullutuksia pienempien serkkujensa kanssa. ”Sinä taidatkin olla susi lampaiden vaatteissa”, tokaisi serkkuni isä minulle, hän oli jollain tavalla ärsyyntynyt mielikuvitusleikeistäni, ja ehkäpä siitä, että olin mummon mielestä kiltti tyttö. Katselin miehen väpättäviä viiksiä, pullistelevaa otsasuonta ja itsevarmuutta tavoittelevaa asentoa kädet lantiolla ja tokaisin esiteinin vakavuudella ”Ja sinä olet sika!”. Muistan vieläkin sukulaistätien tutkimattomat ilmeet ja saamani nuhtelut. Muutamia vuosia sitten episodi tuli mieleeni, ja äitini totesi ”Sikahan se mies oli.” Tunnistin siis jo varhaisessa vaiheessa millainen miekkonen oli kyseessä.
Myöhempinä vuosina olen tehnyt ääneen lausuttuja ja lausumattomia päätelmiä kavereistani ja heidän seurustelukumppaneistaan, uusista tuttavuuksista, opettajista ja esihenkilöistä. En tietenkään ole mikään erehtymätön tunne-elämän tulkki, mutta kieltämättä tunsin kauhunsekaista ylpeyttä kun jo lapsena kovin kaksisuuntaiseksi kokemani ystävä sai vihdoin aikuisiällä aiempia ajatuksiani vastaavan analyysin.
En ole yleensä pahantahtoinen kyylä, ja vaikka stalkkaan kyllä mielelläni exät, nyxät, petturit ja muut mustan listan tyypit, pääsääntöisesti pyrin käyttämään ihmistutkaa hyödyksi tai ainakin harmittomissa merkeissä. Valitettavasti tutkaa ei voi laittaa täysin pois päältä, vaan bullshit-radar, homotutka ja sarjahukuttaja-hälytys ovat alati valmiudessa pääni sisällä. Aivot raksuttavat, kun katson kanssahenkilöä silmiin, aistin hänen hymynsä, ihonsa lämpötilan ja kättelynsä jämäkkyyden. Kiinnitän huomiota äänenpainoihin, sanavalintoihin ja eleisiin, ja kaikki se tulee ihan luonnostaan, kela pyörii taustalla, vaikka keskityn juttelemaan tai tekemään yhteistyöprojektia.
Niin monesti kuin olenkin varoittanut toisia mahdollisista mulkeroista tai muista mahdottomista tyypeistä, olen itse kyllä ignorannut ison osan red flageista, kiitos läheisriippuvuuden ja ties minkä masokismin. Lisäksi ihastuttavia ja koukuttavia piirteitä kuten älykkyyttä voi löytyä kohtuu kusipäisestäkin kaverista. En tietenkään diagnosoi pelkästään narsisteja ja kusipäitä, joistakin ihmisistä säteilee jo kilometrien päähän pyyteetön hyvyys ja ihastuttava aura. Aitojen ihmisten seuraan on helppoa hakeutua, heidän lähistöllään on turvallista ja rauhallista, kun ihmistutka ei raksuta punaisen puolella kaiken aikaa.
Vuorovaikutustilanteet ovat joskus aika kuormittavia, kun aistin osapuolten intentioita ja tutkailen tahtomattani mikroilmeitä. Tuskastuttaa, kun joku naiivi rakkaushuumailija ei huomaa jakavansa kotiaan manipuloivan ja epäluotettavan aikuisvauvan kanssa, tai toimiston tyyppi ei tajua lipeviä puhuvan kollegan olevan tarkoitusperiltään kiero kuin korkkiruuvi. Joskus tekisi mieli sulkea silmät, kun keskustelukumppanin katseessa välähtää viha, tai kun tunnistan jonkun olemuksesta huokuvan pohjatonta surua. Toki välillä sorrun ylianalysoimaan, teen oletuksia ja arvailen liikaa, mutta harvemmin olen totaalisen harhateillä tavatessani ihmisiä ja tunnustellessani varoen heidän tarkoitusperiään ja persoonaansa.
Koska imen itseeni ihmisten energioita, tarvitsen välillä totaalista nollausta ja tyhjennystä metsän keskellä tai maalaustelineen ääressä. Pahinta ja raskainta viestintää on minulle kuitenkin se, jos vuorovaikutusta ei ole ollenkaan. Jos minulle ei puhuta tai viestiini vastata, tunnen kuinka tutkani pyörii tyhjää kuin kaikuluotain, jonka ääniaaltopulssi ei saa osumaan mihinkään. Hätäännyn, koen pakokauhua ja epävarmuus suorastaan väkivaltaiselta. Paras ja pahin tapa satuttaa minua on olla antamatta itsestään mitään. Reagointi vaihtelee mielialan ja ihmissuhteen mukaan. Joskus väännän kaikki nupit kaakkoon yrittäen tulostaa epäkunnossa olevasta mieleni masiinasta ulos jotain epikriisiä ihmisestä, joka on kadonnut katseeni alta, toisinaan taas osaan antaa olla, jättää merkityksettömän tyypin vaille myös itse hänelle antamiani merkityksiä ja tulkintoja.
Koska olen itsekin herkästi häpeävää sorttia, en käytä koskaan havaintojani häpäistäkseni tai lyödäkseni ketään vyön alle. En huutele herkimpiä havaintojani julkisesti enkä iske niitä pöydälle riidellessä. Olen harmillisen huono kehumaan ja puhumaan kauniisti, mutta voit olla varma, että jos olemme kohdanneet ja keskustelleet kivasti, päässäni on pyörinyt positiivisia ajatuksia herttaisesta hymystäsi, sympatiaa hermostuneisuudesta kertovasta käsiesi tärinästä tai vaikkapa ihmettelyä ihanasta äänestäsi. Joskus päällisin puolin pahiksen oloisen tyypin sisällä voi olla kimpale kultaa ja sokerilla kuorrutetun söpöliinin sisällä täyttä silkkoa, tai sitten toisin päin.
Ehkä annoin itsestäni nyt kuvan pelottavana Milla Magiana, mutta älä huoli! Jos et toimi täysin törkeästi minua tai muita kohtaan, en minäkään murra mieltäsi mustalla magialla.
