Olen aiemminkin avautunut lapsettomuudesta, mutta onhan se minun ja monen muun jokapäiväistä arkea, joten miksi en omistaisi sille enemmänkin palstatilaa. Kyllähän moni blogi pohjautuu pelkälle perhe-elämällekin..! Kukkamaaria kirjoitti mietteitään siitä, miten lapsettoman ihmisen kuulumiset eivät kiinnosta läheisiä samalla tavoin kuin perheellisten , ja toisinaan osakseen saa vaikkapa omalta suvulta lähinnä kriittisiä kommentteja ja tunkeilevia kysymyksiä. Surkean ahdasmielistä ja ahdistavaa!

Olen kolmenkympin ylittänyt varsin vapaaehtoisesti lapseton – siis sikäli, kun mikään ihmiselämässä nyt aivan täysin vapaaseen tahtoon perustuu. Valintaan ja tilanteeseen ovat vaikuttaneet ainakin elämäni ihmissuhteet, omat jaksamisen haasteeni ja erityisherkkyyteni, maailmantuska sekä yksinkertaisesti se, etten ole koskaan potenut vauvakuumetta tai kaivannut  lapsiarkea. Noin periaatteessa en edes koe lapsettomuuden perustelua tarpeelliseksi, sehän on vain elämänvalinta siinä missä lapsen toivominenkin, mutta koen että valinta herättää vielä sen verran kysymyksiä tai jopa hämmennystä, että siitä puhuminen on tarpeen.

En vihaa lapsia. En vihaa lapsiperheitä. En vaihda bussissa tai ravintolassa paikkaa, jos viereen istahtaa perhe tai lapsilauma. apaan perheellisiä tuttaviani. Vahdin muiden mukuloita. Jos minulla olisi ennestään lapsen tai useamman omaava kumppani, voisin osallistua vanhemmuuden jakamiseen tai olla osallistumatta hänen toiveidensa mukaan. Voipa olla, että vahinkoraskaus tai kumppanin elämää suurempi haave lapsesta olisi voinut minut saada jopa pitämään kohtuuni ripustautuneen sikiön, mutta pidemmät parisuhteeni ovat aina sisältäneet molemminpuolisen sopimuksen lapsettomuudesta, sekä mahdollisimman varman ehkäisyn, joten tällaiseen valintatilanteeseen en ole päätynyt.

Lapsettomuuteni ei ole minulle tabu; siitä saa puhua ja kysyä. Sen sijaan negatiivinen kommentointi, elämäni laadun tai naiseuteni kyseenalaistaminen lapsettomuuden perusteella on sietämätöntä!

Kyllä, on oikein hellyttävää katsoa käsi kädessä kulkevaa isää ja lasta, tai vaihtaa hassuja ilmeitä kaupassa kohtaamani vauvelin kanssa. Munasarjani eivät kuitenkaan räjähdä kappaleiksi vaavin päästäessä parkaisun, ja parin tunnin kyläilyreissu kaverin mukuloiden räkäisten kourien lääpittävänä saa aikaan parin päivän koomaväsymyksen. Suren lapsia, joiden kotona on kamalaa ja turvatonta, koen empatiaa niitä ihmistaimia kohtaan, joita kiusataan tai joilla on erityisiä haasteita, olen valmis juoksemaan kiinni omin jaloin jokaisen, joka satuttaa lasta. Omistan mieluummin ylimääräisen aikani olemassa olevien lapsien puolesta puhumiselle ja heidän vanhempiensa tukemiselle kuin omien lasten hankkimiselle.

Vaikka tuskinpa syystä tai toisesta matkaan mukaan päätynyt kakara maailmaani kaataisi, on elämässä paljon muuta joka kiinnostaa ehdottomasti enemmän kuin vanhemmuus : Kirjallisuus, työ, matkailu, luonto ja eläimet, kulttuuri. Iloitsen aidosti lapsen riemusta, mutta todellisia onnen tunteita koen läheisen aikuisen halauksessa, jonkun upean luontokokemuksen äärellä tai vaikkapa hyvää ateriaa syödessä, en vaippaa vaihtaessa enkä totisesti hiekkalaatikon reunalla palellessa.

Olen ihan luova sekä suht lapsenmielinen, joten tulen pääsääntöisesti hyvin toimeen kakaroiden kanssa. Tykkään maalata, touhuta luonnossa ja kiipeillä vuorille sekä puuhun. En kuitenkaan ole mikään leikittäjätäti, enkä jaksa päristellä pikkuautoilla enkä kyykkiä kotileikissä kovin montaa minuuttia. Lukeminen on kivaa ja muistipeliinkin voin suostua, vaikka siinä aina häviänkin, mutta sellainen sekopäinen olohuoneen ympäri juoksentelu, keskinäinen nahistelu ja ruokapöydässä porsastelu ahdistaa aika paljon. Jos omassa taloudessa asuisi 24/7 pitkin seiniä rallia vetävä pikkutyyppi, joutuisin varmaan hermoparantolaan.

Huonosti käyttäytyvät, ilkeät ipanat saavat vereni kiehumaan, mutta tiedän että useimmiten syy löytyy aikuisista. Koska lapseton ei saa (kuin korkeintaan työelämässä) puuttua perheiden pulmiin, yritän kulkea laput silmillä kaupassa, kun kaameat kakarat karjuvat hyllyjen välissä paiskoen pakkauksia lattialle tai pahimmassa tapauksessa huutavat hoota ja veetä vanhemmilleen. Minulle ei kyllä yksikään pieni nilkki huutele ilman kukkahattutätimäistä puhuttelua, joskin osaan kyllä suhtautua asiaan vähän huumorilla ja vähän vähemmän raivolla – ellei ole tosi huono päivä, jolloin kuvittelen ripustavani penikan kurahaalareiden henkseleistä johonkin kaupan vaaterekkiin roikkumaan.

Minun ei ole mahdoton ymmärtää, miksi suuri osa ihmisistä kokee lapsiperhe-elämän olevan tärkein tai jopa ainoa elämän sisältö. Mikäs siinä, jos arki muksun kanssa maittaa ja lapsi tuo lisäarvoa arkeen sekä aikuinen osaa antaa arvoa ja arvostusta lapselleen. Voi kunpa vanhemmuus jatkuisi ja säilyisi myös niissä tapauksissa, kun mahdollisen parisuhde ei! Toivoisin kuitenkin myös samaa ymmärrystä vapaaehtoista (tai tahatonta) lapsettomuutta kohtaan. Lapseton elämä ei ole provokaatio tai loukkaus ketään vanhemmuudesta nauttivaa tai haaveilevaa kohtaan, vaan valinta siinä missä muutkin. Elämä kulkee monenlaisiin suuntiin erilaisista, yksilöllisistä syistä, ja toisen ruokakuntaa on aivan tarpeetonta tulla tuomitsemaan. Lastaa kasvattaa parhaimmillaan koko kylä, ja rikkaaseen kyläyhteisöön mahtunee muutama vittumainen vanhapiika/-poika tai yritteliäs yksineläjä siinä missä monta muksua ja niiden ihanan vastuullista vanhempaakin.

*Otsikko : Heli Laaksonen