Päädyin pikku pakolla kirkkoon. Juoksin hiukset vielä suihkunmärkinä hautausmaan halki paikalle, pokkuroin vaivaantuneena porstuassa. Seurakuntalais-vitsejä (vähän kuin iskävitsejä mutta hää- ja kuolema-aiheisia), syystuulessa punakoituneita kasvoja, harmaita vanhuksia harmaissa takeissaan. Kirkkokansa kolistelee penkkeihin pidellen virsikirjoja vapisevissa kourissaan. Urkuri tapailee sointuja ja pappi hymyilee  aivan liian leveää hammashymyä katsellen vuoroin salin väkeä, vuoroin alttaritaulun riutuvaa Jeesusta kunnes muistaa laittaa maskin kasvoilleen. Perisynti persiissäni poltellen ajaudun etummaiseen penkkiin istumaan. Seinistä lohkeilee maali mutta kattokruunu loistaa kovin kauniisti.

Suhteeni uskontoon ja kirkkoon on ristiriitainen, vai pitäisikö sanoa vähän positiivisemmin, monimuotoinen. Toisaalta ahdistun järjestäytyneiden uskontojen jäykistä ajatuksista, en palvo jumalten kuvia ja tunnen häpeää evankelisluterilaisen kirkon sisäisiä naispappi- ja avioliittoon siunaamis-kiistoja kohtaan,toisaalta minua kiinnostavat kovin eri uskontojen pyhät tekstit, moraalikoodisto, taide, erilaisten rituaalien alkuperä ja mahtipontinen hengellinen musiikki. Kirkossa katselen kattomaalauksia, ihailen ikkunoiden värikkäiden lasien läpi heijastuvaa jumalaista valoa ja vaikutun upeasta akustiikasta. Arvokeskustelukin innostaa, paras tapa vaikuttaa instituutioiden toimintaan on sisältä päin, siispä käyn suoraan kohteeseen vaikka se luoja paratkoon pelottaakin.

Lapsen hersyvä nauru ilahduttaa itse kutakin, mutta aivan erityisesti se elähdyttää kirkkoväkeä. Lisääntykää ja täyttäkää maa! Tälläkin kertaa joku isoäiti kuljettelee ylpeydestä räjähtämäisillään pientä pallopäätä pitkin kirkkosalin reunamia ja yksi jos toinenkin täti pyörii penkissään seuraten piltin edesottamuksia into piukeana. Nuoren elämän vastapainoksi kuolemakin on kiitettävästi läsnä, aina ulko-oven raottuessa sieltä siintää hautojen täplittämä nurmikenttä. Peräseinä häämöttää myös piispan puheissa ja yhdessä jos toisessakin veisussa. Sanat soljuvat läpi pään, mutta taitava urkujen ja puhallinsoittimen soitanta saa kyyneleet silmiin. ”Täysin virheetön suoritus”, tietää vierustoveri kommentoida musisointia. 

Usko on parhaimmillaan jotain yksityistä ja pyhää, lohduttavaa. Toki myös uskonyhteisö voi epäilemättä olla monelle kuin toinen, tai ainut, koti. Pakanana olen joskus vähän kateellinen siitä turvallisuuden tunteesta, jonka uskonto voisi suoda. Kai minunkin mustassa sydämessäni joku hengellisyyden pilkahdus elää, sillä matkoilla hakeudun aina pyhiin paikkoihin, hautausmaille, kirkkoihin ja temppeleihin. Tuskin mikään korkeampi voima on kuvattavissa patsaan tai taulun muodossa, mutta kovin kauniita ihmisten tekemät rakennelmat ovat. Hautausmailla on läsnä menneisyys ja nykyhetki, ripaus haikeutta ja hieman goottiromantiikkaa, vehreyttä ja uutta elämää. Kuolema on samalla lähellä ja todella kaukana. ”Hän vie minut vihreille niityille,hän johtaa minut vetten ääreen,siellä saan levätä.”

Kiemurtelen kovassa penkissä ja kiskon hihojani alaspäin tatuointeja peitellen. Alttarilla hierotaan käsidesiä yhtä usein kuin tehdään ristinmerkkiä. Havahdun, saarnassa puhutaan tatuoinnista, sellaisesta joka on sydämen kohdalla ja joka muistuttaa kaipuusta sekä antaa toivoa. Rentoudun, suljen silmäni. Kädessäni on naispyhimystä muistuttava kuva, se on tosiasiassa erään lempielokuvani hahmo: ”Never waist your pain” kuului elokuvan motto. Kukaan ei tarkkaile ristinkö käteni, kuuntelen harrasta äänimaisemaa, silmäluomien raosta pilkistää aurinko ja ikkunan takana tuulessa heiluvat puut. Luonto on pyhättöni. Ehtoollisella kompurointi saa jäädä – not today, Satan. Kirkon käytävä on kovin pitkä ja tunnen katseet selässäni, mutta pihalla tarjotaan kahvia ja pullaa, pelkkä hengenravinto ei sentään jumalanpalvelijoitakaan ruoki.