Tapsan tahdit(tomuus)

Mietin usein, ovatko kansalaisten käytöstavat löyhentyneet vai minun piponi kiristynyt entisestään? Ehkä molempia, mutta tuntuu että monen ihmisen sensitiivisyys on kadonnut somen syövereihin tai minne lie, ja tilannetaju loistaa poissaolollaan. Hölmöt vitsit ovat sallittuja ja ihan suloisiakin, mutta ihan kaikkia musertavia möläytyksiä ja tahdittomia töppäyksiä ei voi kuitata sanomalla ”Vitsi vitsi”.

Läheiseni kuoli hiljattain. Olen välillä varsin vaitonainen yksityisasioista, muta ajattelin tällä kertaa jakaa suruni, josko se helpottaisi oloa. Sain ihanan lämmittävää empatiaa yllättävistäkin suunnista, mutta erään itseään huomioonottavaisena ja fiksuna markkinoivan tuttavani kommentti pääsi yllättämään jäätävyydellään: ”Jaa, no se on sitä nyt sitten. Oliko jo aikakin? Hitto muuten, että söin tänään liikaa.” Olisiko niin, että oikeasti kivan tyypin ei tarvitse mainostaa mukavuuttaan suureen ääneen?

Kaverini heila ei kertomansa mukaan halua sitoutua parisuhteeseen omien ongelmiensa vuoksi, kausittainen kainalopaikka on riittävä. Ei kai siinä, mutta bongasin silti hänen parisuhteen etsintä-ilmoituksensa somesta…ja tietojeni mukaan hän ei suostu myöskään käyttämään ehkäisyä. Tämä kiva, jos ja kun salaista sutinaa on sinne sun tänne…

Katson iltaisin hömppäsarjoja työpäivän jälkeisen aivojen nollauksen merkeissä. Uusimmassa koukutuksen kohteessani ihmiset lämppäävät uudelleen suhdetta exiinsä, joista ovat eronneet vaikkapa vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Eräs hemaiseva neitokainen pääsi virittämään suhdetta entiseen miesystäväänsä. Sarjan edetessä selvisi, että äijä oli antanut suhteen aikana naiselle suuren summan rahaa, vaihtoehtona maksaa opintolainansa TAI ehkäpä kuitenkin ottaa silarit, joiden esite oli rahakuoren mukana. Todella kypsää toimintaa – varsinkin kun nainen ei ollut koskaan ilmaissut kaipaavansa isompia rintoja!

Laitan viestin ystävälle, höpöttelen niitä näitä. Vastausta ei kuulu viikkoon, jos toiseenkaan. No, olen jo tottunut. Seuraavassa kuussa puhelimeen kilahtaa viesti, jossa hän avautuu hankalasta työtilanteestaan ja kehuu omaa suoritustaan noin romaanin verran. En tiedä mitä sanoa – vastavuoroista much?

Nuorella äidillä on haasteita lapsensa kanssa, ja välillä tästä huolen pitäminen tuntuu toivottoman raskaalta. Kerrottuaan tilanteestaan sukulaistädilleen, tätsy vastaa että ”Joo.Täällä tosi rankkaa, ihan armotonta shoppailua, kun lapset kasvavat niin nopeasti.” Jaa, no, kuormittavuus on tietysti suhteellista, mutta olisiko mahdollista toivottaa edes vähän voimia tai jaksuhaleja tyypille, joka yrittää suoriutua vanhemmuudesta yksin?

Keski-iän ylittänyt, huomattavasti haiskahtava ukkeli kertaa toiveitaan kumppanin suhteen ”Pitkä, blondi, korkeintaan 23-vuotias.”. Kun tiedustelin, olisiko oman ikäinen seura mahdoton ajatus, tämä tokaisi ”En minä suhteessa viiti valehella, että oot kaunis oot kaunis, jos ei ole, nuori ja nätti on parempi.”. Olikohan herra katsonut lähivuosina peiliin, vai eikö miesosapuolen ulkomuodolla ole väliä? Myöhemmin samainen setä oli saanut lähdöt eräältä isukilta pelotellessaan kosiskelullaan abi-ikäistä tyttöä – mistä näitä limaisia äijänkutaleita sikiää?? #notallmen – no ei, mutta mistä voi tietää ketkä ovat niitä miehiä, joiden vuoksi nuorten naisten on turvatonta kulkea pimeällä puiston halki?

”Millainen parisuhdetilanteesi on?” utelee mairea naisoletettu työhaastattelussa ja vastaan, vaikka sitä ei saisi kysyä ja olen vannonut, että en ikinä ikinä vastaisi. Muikki jatkaa toivomalla, voisinko kertoa edeltävistäkin suhteistani. Mietin, onko kyseessä kompakysymys, piilokamera vai mitä helvettiä? Kaikki työnhakuun uhraamani aika ja vaiva valuu minuutissa viemäriin ja itsetunto sen mukana. Pohdin, että jos parisuhdehistoriani olisi hänen mittapuullaan epäonnistunut, olisinko automaattisesti myös huono työssäni? Enpä usko, että kukaan vastaa parisuhteidensa sisältäneen vaikkapa armotonta sekakäyttöä ja väkivaltaa, vaikka näin olisi ollutkin, joten kovin kattavaa profilointia en kyseisen kysymyksen perusteella lähtisi työnhakijasta tekemään.

Kaikki me sanomme hölmöyksiä joko suutuspäissämme, epähuomiossa tai vitsillä, mutta olisiko liikaa vaadittu saada vuorovaikutustilanteisiin ripaus enemmän tunnetaitoja? Kun joutuu  kohtaamaan ”Rosa punastuu!”-kommentteja palaverissa, ”Kostuuko sulta koskaan pikkarit töissä?”-kysymyksiä asiakkaalta,saa kyynärpäätä kylkeen lounasravintolan jonossa ja sitten raahautuu ruokakauppaan missä joku vaanii aggrella maskittomia ja joku maskistakieltäytyjä taasen räkii avoimesti niskaan ,kulkee torin halki jossa teinit huutelevat haistavittuhuoraa niin että koko kylä raikaa, on kotiin päästyään aika valmis hautautumaan peiton alle katsomaan kissavideoita – sellaisia kivoja, ei niitä missä kissa laitetaan väkisin lavuaariin tai muuta paskaa.

Puheenaiheet Oma elämä Ajattelin tänään Syvällistä

Vaaleanpunainen vallankumous

”Vaaleanpunainen on lääke”

totesi terapeuttini kerran, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Vaaleanpunaisessa on jotain lämmintä, lohduttavaa ja esteettisesti miellyttävää. Ei ole sattumaa, että kun haluaa antaa vaikkapa jonkun ihanan lahjan tärkeälle ihmiselle, mieleen tulee vaaleanpunaisia asioita: Vaahtokarkkeja, pastellisävyinen maalaus, suklaarasia,villasukat, pinkkiin kääritty paketti. Kimppu vaaleanpunaisia kukkia on ehkä söpöyden multihuipentuma!

Vaaleanpunaista saatetaan väheksyä, ehkä osin siksi koska sitä pidetään tyttömäisenä värinä, ja nuorten tyttöjen ihailemia asioita katsotaan valitettavasti usein vähän karsaasti. Itse koen, että tyttökulttuuri on arvokasta ja ihanaa siinä missä muutkin, ja sitä paitsi pinkki voimaannuttaa monia muitakin ikään ja sukupuoleen katsomatta! Itselläni on ollut aina rakastava ja paikoin vaikea suhde vaaleanpunaisen eri sävyihin: lapsena pinkki oli itsestäänselvyys vaikkapa vaatevalikoimassa, jossain kohtaa sitä piti vältellä sulautuakseen joukkoon, sittemmin räikeä pinkki muodostui provokaation välineeksi ja aikuisella iällä vaaleanpunainen on aavistuksen vähentynyt vaatetuksessa mutta ilmaantuu aika ajoin satunnaisina välähdyksinä vaatekaappiin, kotiin, ja itselleni asettamien shoppailurajoitusten vuoksi eniten vapaa-ajalla sutimiin maalauksiini.

Vaikka värien sukupuolittuneisuudesta on jo osin päästy, pinkin tyttöleima on kyllä huomattavasti vahvempi kuin minkään muun värin. Odotan sitä päivää, kun aikuinen mies sanoo ilman mitään hupaisaa, että hänen lempivärinsä on vaaleanpunainen. En voi uskoa millään, että jokainen miesoletettu kokee aidosti kyseisen värin jotenkin vastenmielisenä tai vähemmän kauniina. Vaaleanpunainen on sentään jo hieman ujuttautunut miesten pukeutumiseen kaulus- ja T-paitojen muodossa – populaarikulttuurista löytynee räväkämpiäkin lookeja!

Kun kuljeskelee kaupassa, puutarhassa tai kadulla,vaaleanpunaisten asioiden näkeminen aiheuttaa ainakin minulle pienen lämpimän ailahduksen sydämessä. Vaaleanpunaisena kukkiva kirsikkapuu herkistää lähes kyyneliin ja pakottaa kaivamaan kameran esiin, pastellipinkki tyllimekko kutsuu hipelöimään ja elämään uudelleen lapsuuden prinsessaunelmia, ja vaaleanpunainen rakennus erottuu edukseen harmaan betoniarkkitehtuurin keskellä. Koen melkein fyysistä eroahdistuksen tuskaa, kun tämänhetkinen työpaikkani muuttaa vaaleanpunaisen sävyisestä rakennuksesta kliinisempiin toimistotiloihin. Myös omassa asunnossani vaaleanpunainen kukka tai vaikkapa joku sen sävyinen astia lämmittää mieltä aina sen osuessa katseen kohteeksi.

Pastelliset ja puuteriset vaaleanpunaiset ja nuden sävyt ovat villinneet minua ihan vuosien takaista hiustyyliä myöten, ja huokailen haaveellisena kun hipelöin vaaleanpunaisia kirjan kansia tai kosmetiikkapakkauksia. Tällä hetkellä suosikkini vaaleanpunaisen väreistä on hempeän pastellisen pinkin lisäksi murrettu marjapuuron punainen. Se on sävynä sen luonteinen, että sopii armollisesti vaatetukseen, monen näköiseen ja väriseen sisustukseen sekä näyttää aivan upealta niin taiteessa kuin arkkitehtuurissakin. Päivittäinen annos pinkkiä pitää fiiliksen lempeämpänä, elämän romanttisempana, lääkärin loitommalla ja terapiakäynnit tuotteliaampana!

 

Kulttuuri Sisustus Hyvä olo Suosittelen