Tapsan tahdit(tomuus)

Mietin usein, ovatko kansalaisten käytöstavat löyhentyneet vai minun piponi kiristynyt entisestään? Ehkä molempia, mutta tuntuu että monen ihmisen sensitiivisyys on kadonnut somen syövereihin tai minne lie, ja tilannetaju loistaa poissaolollaan. Hölmöt vitsit ovat sallittuja ja ihan suloisiakin, mutta ihan kaikkia musertavia möläytyksiä ja tahdittomia töppäyksiä ei voi kuitata sanomalla ”Vitsi vitsi”.

Läheiseni kuoli hiljattain. Olen välillä varsin vaitonainen yksityisasioista, muta ajattelin tällä kertaa jakaa suruni, josko se helpottaisi oloa. Sain ihanan lämmittävää empatiaa yllättävistäkin suunnista, mutta erään itseään huomioonottavaisena ja fiksuna markkinoivan tuttavani kommentti pääsi yllättämään jäätävyydellään: ”Jaa, no se on sitä nyt sitten. Oliko jo aikakin? Hitto muuten, että söin tänään liikaa.” Olisiko niin, että oikeasti kivan tyypin ei tarvitse mainostaa mukavuuttaan suureen ääneen?

Kaverini heila ei kertomansa mukaan halua sitoutua parisuhteeseen omien ongelmiensa vuoksi, kausittainen kainalopaikka on riittävä. Ei kai siinä, mutta bongasin silti hänen parisuhteen etsintä-ilmoituksensa somesta…ja tietojeni mukaan hän ei suostu myöskään käyttämään ehkäisyä. Tämä kiva, jos ja kun salaista sutinaa on sinne sun tänne…

Katson iltaisin hömppäsarjoja työpäivän jälkeisen aivojen nollauksen merkeissä. Uusimmassa koukutuksen kohteessani ihmiset lämppäävät uudelleen suhdetta exiinsä, joista ovat eronneet vaikkapa vuosia tai vuosikymmeniä sitten. Eräs hemaiseva neitokainen pääsi virittämään suhdetta entiseen miesystäväänsä. Sarjan edetessä selvisi, että äijä oli antanut suhteen aikana naiselle suuren summan rahaa, vaihtoehtona maksaa opintolainansa TAI ehkäpä kuitenkin ottaa silarit, joiden esite oli rahakuoren mukana. Todella kypsää toimintaa – varsinkin kun nainen ei ollut koskaan ilmaissut kaipaavansa isompia rintoja!

Laitan viestin ystävälle, höpöttelen niitä näitä. Vastausta ei kuulu viikkoon, jos toiseenkaan. No, olen jo tottunut. Seuraavassa kuussa puhelimeen kilahtaa viesti, jossa hän avautuu hankalasta työtilanteestaan ja kehuu omaa suoritustaan noin romaanin verran. En tiedä mitä sanoa – vastavuoroista much?

Nuorella äidillä on haasteita lapsensa kanssa, ja välillä tästä huolen pitäminen tuntuu toivottoman raskaalta. Kerrottuaan tilanteestaan sukulaistädilleen, tätsy vastaa että ”Joo.Täällä tosi rankkaa, ihan armotonta shoppailua, kun lapset kasvavat niin nopeasti.” Jaa, no, kuormittavuus on tietysti suhteellista, mutta olisiko mahdollista toivottaa edes vähän voimia tai jaksuhaleja tyypille, joka yrittää suoriutua vanhemmuudesta yksin?

Keski-iän ylittänyt, huomattavasti haiskahtava ukkeli kertaa toiveitaan kumppanin suhteen ”Pitkä, blondi, korkeintaan 23-vuotias.”. Kun tiedustelin, olisiko oman ikäinen seura mahdoton ajatus, tämä tokaisi ”En minä suhteessa viiti valehella, että oot kaunis oot kaunis, jos ei ole, nuori ja nätti on parempi.”. Olikohan herra katsonut lähivuosina peiliin, vai eikö miesosapuolen ulkomuodolla ole väliä? Myöhemmin samainen setä oli saanut lähdöt eräältä isukilta pelotellessaan kosiskelullaan abi-ikäistä tyttöä – mistä näitä limaisia äijänkutaleita sikiää?? #notallmen – no ei, mutta mistä voi tietää ketkä ovat niitä miehiä, joiden vuoksi nuorten naisten on turvatonta kulkea pimeällä puiston halki?

”Millainen parisuhdetilanteesi on?” utelee mairea naisoletettu työhaastattelussa ja vastaan, vaikka sitä ei saisi kysyä ja olen vannonut, että en ikinä ikinä vastaisi. Muikki jatkaa toivomalla, voisinko kertoa edeltävistäkin suhteistani. Mietin, onko kyseessä kompakysymys, piilokamera vai mitä helvettiä? Kaikki työnhakuun uhraamani aika ja vaiva valuu minuutissa viemäriin ja itsetunto sen mukana. Pohdin, että jos parisuhdehistoriani olisi hänen mittapuullaan epäonnistunut, olisinko automaattisesti myös huono työssäni? Enpä usko, että kukaan vastaa parisuhteidensa sisältäneen vaikkapa armotonta sekakäyttöä ja väkivaltaa, vaikka näin olisi ollutkin, joten kovin kattavaa profilointia en kyseisen kysymyksen perusteella lähtisi työnhakijasta tekemään.

Kaikki me sanomme hölmöyksiä joko suutuspäissämme, epähuomiossa tai vitsillä, mutta olisiko liikaa vaadittu saada vuorovaikutustilanteisiin ripaus enemmän tunnetaitoja? Kun joutuu  kohtaamaan ”Rosa punastuu!”-kommentteja palaverissa, ”Kostuuko sulta koskaan pikkarit töissä?”-kysymyksiä asiakkaalta,saa kyynärpäätä kylkeen lounasravintolan jonossa ja sitten raahautuu ruokakauppaan missä joku vaanii aggrella maskittomia ja joku maskistakieltäytyjä taasen räkii avoimesti niskaan ,kulkee torin halki jossa teinit huutelevat haistavittuhuoraa niin että koko kylä raikaa, on kotiin päästyään aika valmis hautautumaan peiton alle katsomaan kissavideoita – sellaisia kivoja, ei niitä missä kissa laitetaan väkisin lavuaariin tai muuta paskaa.