Luokkakokous – tuo luokattoman huono leffa ja monesti melko karmiva tapahtuma. Vertaillaan viinipäissään elämän kolhuja, asetetaan (epä)onnistumisia gaussin käyrälle kuin ylppäreissä konsanaan, ja etsitään omaa roolia porukassa jossain koululaisen ja traumaterapiassa lapsuutensa käsitelleen kypsän aikuisen välimaastossa. Osallistuin alakoulun (tai meidän aikaan se oli kyllä vielä ala-aste) luokkakokoukseen aKr. eli aikana ennen Koronaa. Ravintolapöydällinen kasvoja joissa oli jotain tuttua mutta myös paljon vierasta, epävarmoja hymyjä ja vaivihkaisia paniikkiviestejä kotiin. 

Äidinkielen koe meneillään. Raivostuttava poika heittelee pureskelemiaan pyyhekumin palasia niskaani ja sihisee tappouhkauksia. Kertoo hukuttavansa minut välkällä hankeen ja kuristavansa kaupan päälle. Raivostun niin että rillit huurtuvat,nostan käpälän pystyyn ja ilmoitan että tyyppi selailee koepaperien sijaan pulpetissaan lojuvia pornolehtiä. Poika punastuu raivosta, opettaja kiusaantuneisuudesta – en kuitenkaan saanut turpaan, henkinen niskalenkki onnistui?

Silloinen luokan häirikkö valitettavasti näytti pärstäkertoimesta päätellen jääneen elämän jyrän alle jokusen kerran. Päihteiden värittämän aikuisuuden seurauksena kaverilla oli muksuja moninaisille naisille (kuten hän avautui parin tuopillisen jälkeen), ja olisi tehnyt mieleni muistuttaa että kondomien käyttöä ohjeistettiin jo vitosluokalla. Jätin kettuilut kuitenkin väliin, antaa auringon laskea kouluaikojen väkivaltauhkausten ylle. Jos hänkään ei heitä herjaa minun elämäntyylistäni niin minäkin jätän kommentoimatta hänen lisääntymistahtiaan. Upeita geenejä taas pantu menemään eteenpäin, ei voi muuta todeta.

Joka luokalla on lienee joku pelle, taukoamaton yhden henkilön komediashow joka suoltaa filtteröimättä vitsejään joka tilanteessa. Meidän luokallamme se oli muuan jonglööraava poikalapsi joka sai jatkuvalla höpötyksellään kaikki vaihtelevasti hermoromahduksen tai hysteerisen naurun partaalle. Taukoamaton monologi katkesi vain silloin, kun hän onnistui rikkomaan piirtoheittimen , kaatumaan tuolilla selälleen tai tekemään muuta sellaista, joka sai opettajan huutamaan kalju punoittaen että ”ISTU ALOILLASI!”ja vauhtiveikon silmät kyyneltymään.

Vimmaisena viihdyttäjänä muistamani jätkä tuli koputtamaan olalleni jossain vaiheessa iltaa.”Huomasitko, että ollaan ainoita meidän luokalta jotka menivät yliopistoon?  Näkeehän sen, että elämäntavat on aika erilaiset”. Yhteinen ylenkatse ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, joten yritin luikerrella eroon itseriittoisesta äijänkutaleesta.
Kerrottakoon, että sosiaalinen media paljasti myöhemmi hänen hankkineen korona-aikana vaimon ja lisääntyneen, joten se siitä toisin valitsemisesta. Olisi tehnyt mieli lähettää kortti jossa onnittelisin häntä ryhtymisestä ihan tavalliseksi isämieheksi sivistävästä koulutuksesta huolimatta – tosin viinasta hän näytti naaman perusteella pysyneen erossa, joten pisteet siitä!

Olimme ala-asteystäväni kanssa oikea dream team. Hänellä oli kullankeltaiset kiharat, suloinen hymy ja härski huumorintaju. Minulla taas kiltin tytön habitus, terävä kynä ja rajaton mielikuvitus. Yhdessä kirjoitimme rakkauskirjeitä luokkaa ylempänä oleville pojille, söimme koulun jälkeen Spice girls-tikkareita ja leikimme salaa barbeilla suljettujen verhojen takana, ettei kukaan näkisi lapsellisia puuhiamme.Koska sen ikäisenä elämänpiiri koostuu pitkälti koulusta, oli meidän ammennettava sieltä kaikki draaman ainekset. Kyllähän niitä kiitettävästi riittikin, ja paitsi että kanavoimme opettajien välisiä (sala)suhteita nukkeleikkeihin, kirjoitimme myös miesopettajallemme ala-asteen lopettajaislahjaksi pitkän ja vaiherikkaan paljastuskirjan – on siinä ukkoparalla ollut pään pudistelua kutosluokkalaisten tyttöjen sielunmaisemaan perehtyessä! Veikkaan että vanhemmilla olisi ollut teokseen jotain sensuuriluontoista sanottavaa, jos he olisivat siihen päässeet käsiksi.

Luokkakokouksen pöydästä puuttui ainakin palavasilmäinen tyttö joka repi minulta kourallisen tukkaa päästä, sekä lähikaupan tädin poika, joka käytti fyysistä kokoaan ratkaisuna kaikissa konfliktitilanteissa. Ala-asteen paras kaverini näytti enkelinkiharoissaan tutulta, mutta en ottanut porukan kuullen puheeksi nostalgisia muistojani Spaissareista ja barbileikeistä. Hänen vaaleanpunainen naisellisuutensa ja minun new age resting witch faceni olivat eri sfääreistä. Kilistimme jonkinlaisen haikean yhteisymmärryksen vallassa juomalasejamme – se oli silloin se, sittemmin elämä vei eri suuntiin. Kuuntelin kotimatkalla repeatilla Wannabeta ja katsoin pimenevään iltaan; voihan ihana, kamala, mustelmapolvinen ja katkeransuloinen lähiölapsuus !

kuva: Deleece Cook on Unsplash