Suurella osalla on mielikuva siitä, minkälaisen tulevaisuuden haluaisi, jos saisi valita. Usein ajatukseen liittyy jossittelua aiemmista, ehkä vääriksi koetuista valinnoista tai pientä katkeruutta siitä kokemuksesta, ettei valinnanvaraa tai – mahdollisuutta ollut. Kiistaton tosiasia (”de facto”, kuten superärsyttävä tyyppi eräässä paltsussa toisteli) taitaa olla, että enemmän tulee kaduttua niitä tekemättä jättämisiä kuin tekemisiä. Huonoksi osoittautuneista valinnoistakin kun jää enemmän käteen kuin siitä, ettei tehnyt yhtään mitään.

Omankin matkani varrella on ollut jos jonkinmoisia risteyskohtia, joissa olisin voinut toimia toisin. On katkeransuloista pohtia, missä ja millainen olisin nyt, jos olisin tarttunut tilaisuuksiin toisella tavoin, ehkäpä rohkeammin. Itsevarmuutta alkoi kasaantua edes auttavasti vasta lähempänä kolmeakybää, eikä kunnianhimoa ole koskaan ollut edes nimeksi, joten ainakin työelämässä ne vähäisetkin tilaisuudet ovat useimmiten menneet sivu suun tai alisuoriutumisen vuoksi saavuttamatta.

Lukion jälkeen mietin toimittajakoulutusta, music managementia tai taidealaa puolivakavissani, mutta vailla kannustusta ja ymmärrystä vaelsin hämmentyneenä humanistina yliopistoon, jonne ovet aukesivat yhtäkkiä yllättäen, kun kävin kädet täristen raapustamassa sivukaupalla diskurssianalyysia. Aamuisin katselin matkalla luennoille, kuinka kaikki söpöimmät pillifarkkutyypit talsivat AMK:iin cooleihin tapahtumaprojekteihin, kun itse nuokuin kirjapinon edessäni proffan paasausta kuunnellen.

Hetken olin miettinyt valokuvaajankin uraa, katsellut kriittisin silmin räpsimiäni otoksia kavereista ja kukkaniityistä, miettien kertoiko kuvaamataidon diplomi siitä, että minulla olisi riittävää näkemystä ja luovuutta alalle.  Aloin jo räpsimäänkin muutamia kuvia pääsykokeita ajatellen, mutta sitten eksyin someen katsomaan muiden aiempien vuosien kuvia ja lukemaan kaikenlaista kuumottavaa nippelitietoa kameran asetuksista vajoten yhä suurempaan epävarmuuteen ja ahdistukseen omista yli- tai alivalottuneista tekeleistäni. Hylkäsin kuvat pöytälaatikon perimmäiseen nurkkaan yhdessä runojen ja muiden haudattujen haaveiden kanssa, mutta tunnen vieläkin hienoista harmitusta, kun näen jonkun keikka- tai muotokuvia ottavan työn touhussa.

Entäs sitten rakkauselämä (onko se jotain syötävää?). Mitä jos olisin lähtenyt afropäisen rumpalin kesäheilaksi, ottanut kumppanin kanssa samanlaiset tatuoinnit tai ollut järkevä ja kieltäytynyt kauhutreffeistä sen polyamorisen puskapervon kanssa? Mokia ja mukaviakin hetkiä voisi olla muisteltavana enemmän tai vähemmän. Ketään ei ole ollut tarvis kohdella kaltoin, mutta enemmän ja taatusti tyylikkäämmällä tavalla olisin voinut tunteitani ilmaista. Nyt kun tässä täti-iässä tuumailen, niin olisi pitänyt vastata useampaan ehdotukseen kyllä – paitsi niihin törkeimpiin, joihin olisi ollut aihetta suhtautua suuremmalla itsekunnioituksella ja kieltäytyä olemasta kenenkään kakkosvaihtoehto tai varahenkilö. Onneksi lapsiasiassa olen pitänyt pintani, vaikka kerran liippasi läheltä, ja vietän edelleenkin elämääni siltä osin vapaaherrattarena. Olen kauhean kiitollinen aikuisella iällä saamistani miespuolisista ystävistä, ja jostain syystä minusta olisi mahdottoman mukava olla kaveri myös niille, joiden kanssa on säädetty jokin epäonnistunut suhdekokeilu. Elämä on liian lyhyt draamaan ja mustasukkaisuuteen. Enää on kyllä vaikea kuvitella meikämymmelille vaihtoehtoista tulevaisuudennäkymää kumppanin kainalossa.

Veikkaan että jonkinmoisia tienristeyksiä ja valintatilanteita mahtuu jatkossakin elämäntaipaleelle. Mietin jo nyt ihan tosissani, olisiko parempi vaihtoehto vanhalle piialle nunnaluostari vai jokin vanhuskommuuni. Pitäisikö palkata kotiapulainen vai säästää pennoset reppureissaamiseen. Terveys sanelee toki monta seikkaa, ja toivoisin kovasti pysyväni sen verran kasassa, etteivät sairaudet pakottaisi luopumaan suunnitelmista ja tyytymään vähempään. Ennen loppusijoituspaikkaa pohdittavana on todennäköisesti työelämän valintoja: Pysyäkö turvallisessa virassa vai vaihtaa maisemaa? Jaksaisiko kouluttautua lisää vai tarjoaako käytännön työarki tarpeeksi haasteita? Toivottavasti muistaisin ottaa tilaisuudet ja tarjoukset avosylin vastaan, ainakin silloin harvoin, kun ne tuodaan melkeinpä tarjottimella suoraan eteen. Työkeikka, treffit tai matka kohti tuntematonta – odotan jo alaovella!