Valintojen maailma
Suurella osalla on mielikuva siitä, minkälaisen tulevaisuuden haluaisi, jos saisi valita. Usein ajatukseen liittyy jossittelua aiemmista, ehkä vääriksi koetuista valinnoista tai pientä katkeruutta siitä kokemuksesta, ettei valinnanvaraa tai – mahdollisuutta ollut. Kiistaton tosiasia (”de facto”, kuten superärsyttävä tyyppi eräässä paltsussa toisteli) taitaa olla, että enemmän tulee kaduttua niitä tekemättä jättämisiä kuin tekemisiä. Huonoksi osoittautuneista valinnoistakin kun jää enemmän käteen kuin siitä, ettei tehnyt yhtään mitään.
Omankin matkani varrella on ollut jos jonkinmoisia risteyskohtia, joissa olisin voinut toimia toisin. On katkeransuloista pohtia, missä ja millainen olisin nyt, jos olisin tarttunut tilaisuuksiin toisella tavoin, ehkäpä rohkeammin. Itsevarmuutta alkoi kasaantua edes auttavasti vasta lähempänä kolmeakybää, eikä kunnianhimoa ole koskaan ollut edes nimeksi, joten ainakin työelämässä ne vähäisetkin tilaisuudet ovat useimmiten menneet sivu suun tai alisuoriutumisen vuoksi saavuttamatta.
Lukion jälkeen mietin toimittajakoulutusta, music managementia tai taidealaa puolivakavissani, mutta vailla kannustusta ja ymmärrystä vaelsin hämmentyneenä humanistina yliopistoon, jonne ovet aukesivat yhtäkkiä yllättäen, kun kävin kädet täristen raapustamassa sivukaupalla diskurssianalyysia. Aamuisin katselin matkalla luennoille, kuinka kaikki söpöimmät pillifarkkutyypit talsivat AMK:iin cooleihin tapahtumaprojekteihin, kun itse nuokuin kirjapinon edessäni proffan paasausta kuunnellen.
Hetken olin miettinyt valokuvaajankin uraa, katsellut kriittisin silmin räpsimiäni otoksia kavereista ja kukkaniityistä, miettien kertoiko kuvaamataidon diplomi siitä, että minulla olisi riittävää näkemystä ja luovuutta alalle. Aloin jo räpsimäänkin muutamia kuvia pääsykokeita ajatellen, mutta sitten eksyin someen katsomaan muiden aiempien vuosien kuvia ja lukemaan kaikenlaista kuumottavaa nippelitietoa kameran asetuksista vajoten yhä suurempaan epävarmuuteen ja ahdistukseen omista yli- tai alivalottuneista tekeleistäni. Hylkäsin kuvat pöytälaatikon perimmäiseen nurkkaan yhdessä runojen ja muiden haudattujen haaveiden kanssa, mutta tunnen vieläkin hienoista harmitusta, kun näen jonkun keikka- tai muotokuvia ottavan työn touhussa.
Entäs sitten rakkauselämä (onko se jotain syötävää?). Mitä jos olisin lähtenyt afropäisen rumpalin kesäheilaksi, ottanut kumppanin kanssa samanlaiset tatuoinnit tai ollut järkevä ja kieltäytynyt kauhutreffeistä sen polyamorisen puskapervon kanssa? Mokia ja mukaviakin hetkiä voisi olla muisteltavana enemmän tai vähemmän. Ketään ei ole ollut tarvis kohdella kaltoin, mutta enemmän ja taatusti tyylikkäämmällä tavalla olisin voinut tunteitani ilmaista. Nyt kun tässä täti-iässä tuumailen, niin olisi pitänyt vastata useampaan ehdotukseen kyllä – paitsi niihin törkeimpiin, joihin olisi ollut aihetta suhtautua suuremmalla itsekunnioituksella ja kieltäytyä olemasta kenenkään kakkosvaihtoehto tai varahenkilö. Onneksi lapsiasiassa olen pitänyt pintani, vaikka kerran liippasi läheltä, ja vietän edelleenkin elämääni siltä osin vapaaherrattarena. Olen kauhean kiitollinen aikuisella iällä saamistani miespuolisista ystävistä, ja jostain syystä minusta olisi mahdottoman mukava olla kaveri myös niille, joiden kanssa on säädettyjokin epäonnistunut suhdekokeilu. Elämä on liian lyhyt draamaan ja mustasukkaisuuteen. Enää on kyllä vaikea kuvitella meikämymmelille vaihtoehtoista tulevaisuudennäkymää kumppanin kainalossa.
Veikkaan että jonkinmoisia tienristeyksiä ja valintatilanteita mahtuu jatkossakin elämäntaipaleelle. Mietin jo nyt ihan tosissani, olisiko parempi vaihtoehto vanhalle piialle nunnaluostari vai jokin vanhuskommuuni. Pitäisikö palkata kotiapulainen vai säästää pennoset reppureissaamiseen. Terveys sanelee toki monta seikkaa, ja toivoisin kovasti pysyväni sen verran kasassa, etteivät sairaudet pakottaisi luopumaan suunnitelmista ja tyytymään vähempään. Ennen loppusijoituspaikkaa pohdittavana on todennäköisesti työelämän valintoja: Pysyäkö turvallisessa virassa vai vaihtaa maisemaa? Jaksaisiko kouluttautua lisää vai tarjoaako käytännön työarki tarpeeksi haasteita? Toivottavasti muistaisin ottaa tilaisuudet ja tarjoukset avosylin vastaan, ainakin silloin harvoin, kun ne tuodaan melkeinpä tarjottimella suoraan eteen. Työkeikka, treffit tai matka kohti tuntematonta – odotan jo alaovella!
Näillä valinta-asioilla on mukava leikitellä ajatuksissaan: entäpä jos olisinkin silloin valinnut toisin? Itselläni on näihin ajatusleikkeihin kosolti aineksia, kun omaan elämääni on mahtunut muiden ohella yksi todella suuri, kaiken mullistanut valinta.
Toivottavaa toki olisi, etteivät ajatusleikit menisi liian vakaviksi eikä sitä varsinkaan takertuisi mihinkään sellaiseen ajatukseen, että oma elämä olisi huikeasti parempaa, jos olisi tehnyt toisenlaisen valinnan. Tosiasiahan on, ettemme voi oikeasti tietää minkään muun valinnan seurauksia kuin sen, jonka olemme todella tehneet – emmekä niitäkään kokonaan ennen, kuin viimeinenkin sivu on käännetty… Muiden valintojen suhteen voimme vain kuvitella ja spekuloida.
Etenkin jos elämä ei ole kovin ruusuista, on helppo ajatella, että toisin valitsemalla se olisi ollut parempaa. On helppo kuvitella, että jos olisi vaikkapa kouluttautunut lääkäriksi, sitten olisi varakkaampi ja mielekkäämmässä työssä. Voi kuitenkin olla, että se valinta olisi johtanut siihen, että sitä olisi eräänä sumuisena aamuna yliopistolle kävellessään jäänyt suojatiellä bussin alle. Samoin jonkun ex-heilan suhteen voi miettiä, että ellei olisi jättänyt häntä, kenties olisi tänä päivänä naimisissa ja olisi yhteisiä lapsia. Todellisuudessa voi olla, että sen tyypin kanssa olisi tullut muutettua hometaloon ja sairastuttua ja sitten hän olisikin ollut se, joka olisi lähtenyt menemään, ja itselle olisi jäänyt vain homeinen mörskä.
No nytpä meni todella synkäksi. 😀 Se, mitä tarkoitan sanoa, on kai lähinnä se, ettei niiden vaihtoehtoisten valintojen seurauksia voi oikeasti tietää. Tehtyjen valintojen seuraukset tiedämme ainakin tähän päivään saakka, myös niiden varjopuolet ja niihin kätkeytyneet yllärit. Tekemättä jääneiden valintojen seuraukset sen sijaan on helppo kuvitella paljon suoraviivaisemmiksi, kuin ne olisivat koskaan olleet.
Jos valintoja ajatellaan enemmän tulevaa kuin mennyttä silmällä pitäen, sen suhteen taas on varmaa, että niin kauan kuin on jäljellä elämää ja edes jonkinlaista toimintakykyä, on mahdollista tehdä valintoja ja niiden kautta vaikuttaa tulevaisuuteensa. Sinun kohdallasi ikää taitaa olla mittarissa vielä niin maltillisesti, että useimmat valinnat lienevät aidosti mahdollisia. Ehkä ammattiurheilijan ura joissakin lajeissa on syytä unohtaa, mutta muuten. 🙂
(Jälleen kerran) Järkipuhetta sinulta: Mikä siinä onkin, että ne tekemättömät valinnat kääntyvät mielessä siten, että niiden lopputulema olisi jotenkin suoraviivainen. Ihan yhtä hyvin tosiaan entisen heilan kanssa olisi voinut tulla turpiin tai ero, tai jokin työpaikka olisikin saattanut olla kauhean kurja ja vallan väärä valinta. Kai sitä katkeraan ihmisluonteeseen jotenkin kuuluu sellainen jossittelu, jossa tämänhetkiset asiat näyttäytyvät helposti huonompina kuin ovatkaan, ja menneisyys on sarja vääriä valintoja. Onneksi ihan näin ei tietenkään ole.
Kaiken mullistava valinta kuulostaa aikamoiselta taitekohdalta elämässäsi, toivottavasti löysit siihen hetkeen ja valinnan jälkeiseen elämään riittävästi voimavaroja ja tukea itsestäsi ja läheisistäsi. Itse koen että melko yksityisenä ihmisenä ammattiapu on ollut paikallaan isojen elämänmuutosten äärellä!
Tottahan se on , että valintoja täytyy ja saa tehdä niin kauan kuin järki jokseenkin leikkaa ja jalkaa nousee. Laskennallisesti sellaisia vuosia saattaisi tosiaan olla edessä vielä lukuisia 🙂 Välillä tuntuu että yhteiskunta syöttää meille mielikuvaa siitä, että kaikenlaiset elämää ja identiteettiä määrittävät valinnat on sinetöity jo suunnilleen kaksvitosena, eikä keski-iän jälkeen ole enää mitään tehtävissä. Yritän kyllä kovasti pyristellä eroon tästä ajatuksesta, vaikka tosiaan ammattiurheiljan urasta on jo tässä kohtaa syytä lakata haaveilemasta, hehe.
Paljonhan meille syötetään sellaisia narratiiveja, joissa on ne oikeat ja sitten ne väärät valinnat. On helppo visualisoida valinnat haarautuvana tienä, jossa toinen tienhaara vie hyvään ja toinen huonoon suuntaan, eikö? 🙂
Onko siis ihmekään, että jos jonkin valinnan lopputulos tuntuu huonohkolta, on helppo luulotella, että se toinen valinta olisi sitten ollut hyvä ja oikea. Valitettavasti on täysin mahdollista, ettei hyvää lopputulosta olisi ollut saavutettavissa millään valinnalla, tai jos olisi ollut, niin sellaisella, joka ei käynyt koskaan mielessäkään eikä siksi ollut aito vaihtoehto. Toisaalta joskus hyvään lopputulokseen päästään melkeinpä valinnoista huolimatta…
Vaikka olen itse kokenut suuren elämänmuutoksen, osa minusta suhtautuu niihin aina epäluuloisesti. Kun joku kertoo lähteneensä ja jättäneensä kaiken entisen taakseen, tosi usein huomaan miettiväni, että ketä tai mitä mahdat paeta – toivottavasti et itseäsi. Vähän ristiriitaista, oman kokemuksen huomioiden… Tai ehkä juuri siksi tiedän, etteivät isot elämänmuutokset ole mikään taikasauva, jolla kaikki muuttuu toisenlaiseksi? Omalla kohdallani olen ihan varma, että valitsisin miten hyvänsä, tietyllä tavalla saisin elämästäni aina tehtyä raskasta. 😀
Ei elämänpolku tosiaan ole lukkoon lyöty vielä 25-vuotiaana. Minulla tämän asian muistamista auttaa se, että tunnen useita ihmisiä, jotka ovat siinä 35 ja 50 ikävuoden välissä tehneet vielä suuren elämänmuutoksen: vaihtaneet ammattia, siviilisäätyä, puolisoa… Eikä suuri elämänmuutos aina ole tuollainen, joka muiden silmiin vaikuttaa suurelta. Mikä sitten kellekin onkin se elämän mullistava juttu. 🙂