Joogaa ja jorinoita ystävänpäivästä

Herkkä sielu ja vaikea luonne, se on erikoinen kombo, miinusmerkkinen lottovoitto

Jos ei heilaa ystävänpäivänä, ei koko vuonna. Toisille muijille, miekkosille ja muille on tullut pidettyä monologeja itserakkauden ihanuudesta, joten päätin elää kuten opetan, ja viettää ystävänpäiväviikonlopun treffailemalla itse itseäni. Olen lie lääväisen lähikauppani innokkain asiakas, koska he ovat lisänneet valikoimaansa kiitettävän kivasti sinkkupakkauksia. Kahmin koriini laskiaispullan, yksittäispakatun tiramisun, yhden lonkeron ja muodon vuoksi erinäisiä yksinäisinä pyöriviä vihanneksia. Mätkäisen evääni hihnalle katsoen maskini takaa uhmakkaasti silmiin kassaneitioletettua. Hän siirtää vastentahtoisesti puhelimensa sivuun ja piippaa ostokseni liioitellun hitaasti. Käännän katseeni lattiaan enkä ole ikinä ikävöinyt enempää lempikassahenkilöäni, joka sanoo aina jonkun kivan kehun ja kysyy punastellen kuulumisiani. Ehkä olisikin pitänyt kysyä, milloin hän on työvuorossa ja tarttua kaksi tiramisua yhden hinnalla tarjoukseen – sekä ehkä useampaan lonkeroon, jotta voisin kuvitella kassapoitsun tilalle tyystin toisen tyypin.

Istun sohvalla pulla poskessa, kun puhelimen muistutus piippaa. Ei helvetti, olen varannut paikan joogan alkeet – kurssille! Heittelen reppuun jonkun männävuosien jumpasta jääneen patjan ja erilaisia etäisesti urheilullisia kamppeita. Lopulta reppu ei mahdu edes kiinni, mutta aikaa runnomiseen ei ole enempää, koska on juostava toppatakki lepattaen toiselle puolelle kyläpahasta. Matkalla muistan, että olen pelastanut hävikkiruoka-appilla falafelpatongin kahvilasta, joka sulkeutuu vartin päästä. Teen uhkarohkean u-käännöksen liukastuen melkein polvilleni, ja rynnin yllätyskyykyn kautta pikajuoksulla haalimaan kallisarvoisen patonkini. Joudun taittamaan leivän kahtia, että se mahtuu pursuilevaan reppuuni.

No eihän tässä oo usein mitään järkee, mun hermosto on ylitilas lantiota särkee

Joogasalilla on rauhaisa tunnelma, mutta ei kauaa, kun purjehdin sisään tuoden mukanaan falafelinkäryn ja kasan lunta kengissä. Lempeästi hymyilevän ohjaajan suupieli värähtää aavistuksen, mutta hän kokoaa itsensä kyniäkseen minulta rahat. ”Jaahas, missäs se puhelin on..”, mutisen ja yritän kaivaa reppua ja niistää nenää ja riisua kenkiä ja pyyhkiä rillejä samaan aikaan. Smartum piippaa saldon loppumisen merkiksi ja kaivelurumba alkaa uudelleen, kun kukkaro on alimmaisena. Ohjaaja haroo täydellisen kiiltäviä hiuksiaan ja pahoittelee toisille osallistujille, että kurssi kestääkin tänään vähän pidempään, kun joudumme aloittamaan myöhässä.

Muut ovat jo asetelleet joogapeppunsa violetin sävyissä mätsääville matoille ja polstereille, kun minä tassuttelen takariviin laskeutuen alas suunnilleen yhtä sulavasti kuin kameli. Huomaan että jumppamattoni on kaikkea muuta kuin jooga-approved, joten piilotan sen nurkkaan hupparini alle ja lainaan joogasalin hyllystä soveliaampaa. Vertaan kauhuissani myös vaatevalintaani, eli löysiä lepattavia housuja ja massiivista T-paitaa muiden tiukkoihin trikooasuihin. Tempaisen T-paidan yltäni ja kiitän onneani, että ylläni on suht siveät toppitissiliivit. Soturiasennossa vilkaisen varmuuden vuoksi kainalokarvatilanteen huokaisten helpotuksesta – tässä sovinnaisen pastellipinkin naisellisuuden tyyssijassa ei taida olla sijaa karva-anarkialle.

Että voi istuminenkin olla vaikeaa! Ajatus harhailee ja katselen kaihoisasti toisten teekuppeja ja raakasuklaapaloja, joita nämä ovat ehtineet etsiä käsiinsä silloin kun minä vasta juoksin patonkeineni kohti kohdetta. Seuraavaksi kääntelemme katsetta tuijotellen jonnekin kaukaisuuteen. Tunnen napsahduksen päässäni, ja tajuan tymäkän tuntemuksen lähtevän niskastani. En saa saatana päätä enää kääntymään takaisin eteen. Vääntäydyn kauhusta kippuralle, ja ohjaaja huhuilee että ”Sinä päätitkin sitten ottaa lapsiasennon näiden dynaamisten liikkeiden vastapainoksi”. Kompuroin päätäni pidellen ja muka iloisesti irvistellen pukuhuoneeseen, jossa suoritan väkivaltaisen niskan pyöräytyksen paikoilleen. Tuskan parahdukseni peittyy onneksi vedenkeittimen porinaan, ja salin puolelle palatessani nappaan mukaan teemukin ja puolikkaan lihasrelaksantin.

Loppurentoutuksen aikana relaksaatio alkaa potkia, ja tunnen vaipuvani toiseen todellisuuteen. Aistin suitsukkeilta tuoksuvan hahmon kumartuvan lähelleni lempeästi , mutta hamuillessani rillit päähäni palaudun arkeen vain todetakseni tuijottavani vain joogaohjaajan ärsyttävän pirteää olemusta naamani edessä. Ohjaaja pyytää palautetta kurssista, ja välttelen vuoroani viimeiseen asti muiden vakuutellessa sielun ja ruumiin eheytyneisyyttä. Lopulta tyydyn toteamaan, että mulle se on jo iso oivallus, että hartiat voi välillä laskea alas korvista. Eturivin äiti ja tytär vilkaisevat toisiinsa ja nauravat ääneen. ”Kiitos kun olette tulleet kurssille, ohjaaja sanoo. ”Toivottavasti tästä on hyötyä kaikessa liikkumisessa ”, hän hymyilee ja jatkaa minua vilkaisten, ”ja istumisessa”.

Hei sinä, oot usein mun mielessä, vaik kuviot on pielessä. Voit jäädä yöksikin, saat vaikka mun pedin

Lauantai-iltana pyörittelen puhelinta turhautuneena , mitä tässä nyt oikein keksisi? Somen mainokset tyrkyttävät sunnuntaiksi ystävänpäivän ylläreitä kuten illalliskortteja, koronalla marinoituja kylpylälomia ja herttaisia hiihtoretkiä, ja mahtuupa sekaan yksi fistaukseen suunnattu tekokäsikin – yllätys yhdelle on ilmeisesti  tavaroiden tuikkiminen omiin ruumiinaukkoihin.  TV-vinkiksi suositellaan Areenasta kummallista Kullannuput-sarjaa, ja katselen otsa kurtussa jokusen jakson verran dramaattisia deittikuvioita ja uskomattomiin muotiluomuksiin sonnustautuneita naikkosia. Yksi teeveetypy pohtii, onko olemassa rinnakkaistodellisuuksia, joista toisesta päätyy onnettomaksi ja jostain toisesta onnelliseksi. Ehkä olinkin joogatunnilla lirvahtamassa sinne parempaan paikkaan (en tarkoita haudan lepoon) ja se joogi jumalauta keskeytti matkani muikeine naamatauluineen?

Messengeriin kilahtaa viesti. Se on kuin onkin ystävänpäivän yhteydenotto, mutta ei niin suloinen sellainen. Joku valokuvausryhmän miekkonen kertoo ihailleensa luontokuvatuksiani pitkään, ja ehdottaa valokuvausreissua valitsemaani kotimaan hotellikohteeseen. Aika smooth! Vähemmän smoothia on sen sijaan viestiin liitetty kuva, jossa komeilee aivan jotain muuta kuin talvinen maisema, nimitäin ennemminkin matelijaosastoon kuuluva tumma ja kookas liero. Nykyään cooliusetikettiin kuuluu kai olla vastaamatta, mutta koska vihaan välinpitämättömyyttä, kirjoitan kovin ystävälliset eikiitokset. Mikään määrä joogaa ei riittäisi saamaan minua avautumaan armottoman kokoisen anakondan vaatimiin venytyksiin.

Pienen pihalla suoritetun aurinkoenergian tankkauksen jälkeen alan suorittaa elämänhallinnallista siivousrituaalia, johon sisältyy kaikkien muistojen tuhoaminen viimeiseltä parilta vuodelta. Kierrätän papereita kasoihin, näpyttelen kolttuja myyntiin Facekirppikselle ja tungen turhan toksisia tavaroita roskikseen.Isämieskaverini käy ovella hakemassa lakkoja lapsensa synttärikakkuun ja joutuu todistamaan tuhovimmaani. Hän roikottaa käsissään roskapussista lattialle livahtaneita pitsialkkareita tehden seksistisen päätelmän: ”Ah penis, feministin ainoa heikkous…”. Vilkaisen tyyppiä vittuuntuneena ja kehotan katoamaan kotiin vaimonsa luokse. ”Ai, se onkin sinulle oikeaa kryptoniittia reaktiosta päätellen…!”. Olen valmis murhaan, mutta heittämäni hierontapallo ei ehdi osua kusipäiseen kohteeseensa vaan kimpoaa ovesta tympeästi tömähtäen. Alan seuraavaksi imuroida kämppääni niin että tavarat lentelevät pöydiltä ja listat seinistä.

Maihareissa hiekkaa, pohjissa multaa. Alkaa sataa ja niistä huuhtoutuu kultaa

Sunnuntai. Ystävänpäivä ja vielä laskiaissunnuntai! Pullan ja pers..perheilyn ja parisuhteen ja söpöilyn ja pulkkamäen kulta-aikaa. Minulle se on ennemmin laiskiaissunnuntai. Irtauduin  onnekseni privainstagramista, mutta duunini somevastaavana mahdollisuudet selailuun ovat silti liian lähellä, joten en malta olla iihan vähän vilkaisematta sydämen kuvin koristeltuja pusipusi-päivityksiä. Selailen, minkä ihanan iskulauseen löytäisin työpaikan tilille, vaikka oikeastaan tekisi mieli näyttää livestreamina persettä kameralle. Ollaan tulisesti tapeltu työkamun kanssa koko viikko, ja hän lähettää v-mäisillä emojeilla höystettynä horoskooppini, jossa todetaan: ”Sinulle tarjoutuu tilaisuus kokea jotain sävähdyttävää. Nyt kannattaa siis olla liikkeellä ja suostua erikoisiinkin ehdotuksiin.”. Suon sen kunniaksi vielä ohimenevän ajatuksen ”valokuvaus”reissulle, mutta oksennuksen pyrkiessä kurkkuuni päätän soittaa ennemmin kummipojalleni.

Kummipoitsun äiti-ihminen paketoi penskaa täyteen toppavarustukseen, ja kertoilee samalla työpaikkansa uudesta bossista. ”Se on jo aika vanha, jotain nelkyt!” Naurahdan epäuskoisena ja kysyn ”Minä ikäisenä sä meitä pidät?” miettien että eikös kyseessä ole mies parhaassa iässä, siis olettaen, että henkinen ikä on jokseenkin synkassa vuosirenkaiden kanssa. Tämä ikädenialisti kiristää vain saparoitaan ja katsoo minua kärttyisästi, ikinuoruuden haave ei ilmeisesti häviä muutaman mukulankaan jälkeen.

Nuori mies, viis vee, istuu vastapäätäni huoltoaseman pöydässä. Pienen hiihtorupeaman jälkeen (suksilla kaatuilua läheisellä pellolla) meillä molemmilla on pipon alla hionneet hiukset, punaiset posket ja lumiset toppahousut. Hän haluaa sanoa moi kaikille ohi käveleville, ja keskustella talviurheilusta kuin paraskin hiihtoliiton puheenjohtaja . Varoittelen poikaa sotkemasta itseään, ja samassa roiskutan itse kaakaota rinnuksilleni. Kakara nauraa suklaaviiksineen niin että meinaa kaatua tuolillaan. ”Minä rakastan sinua koko päivän”, hän toteaa, kuten usein tavatessamme. What more can I ask for ? Rakkautta reilusti kerrotulla aikamääreellä, ja suoraan silmiin katsoen. Minä lähetän lentosuukoin rakkautta takaisin päin, lapsi on jo siirtynyt kaivamaan nenäänsä.

Ennen rakennuksesta poistumista piipahdamme vielä kaupan puolella. Siellä joku puuhakas leidi etsii Mattia ja Teppoa autoradioon kuunneltavaksi. Katson muuta marketin musavalikoimaa ja ymmärrän, että se on kuin onkin paras vaihtoehto. Tarjolla kun on lisäksi Iron Maidenin koko tuotanto sekä pari Stratovariuksen levyä. No thanks. On sitä vähemmänkin tuskallisia tapoja päästä hengestään. Kassajonossa kahvia ja nenäliinapaketti kourassani seisoskellessa randomreiska kysyy: ”Odottaakos sinua joku kotona?”. Kun vastaan että eipä taida, hän toteaa:” Kyllä sinua joku odottaa jossakin, se ei vaan tiedä sitä vielä.” ”Minä odotan sinua tässä!” hihkaisee kummipoika hymyillen leveästi, ja tartun häntä kädestä.

*otsikot : Vesta, Ellinoora
*kuva: minä