Taisinpa olla talvella pakkasen puolella Mut mä olinkin lukenut naistenlehtiä huolella Niissä sanottiin vaan että ole cool Laita pakkelit naamaan, kaikki onnistuu *
Jokaisella soisi olevan joku, jolle puhua. Olkapäänä voi toimia välillä työkaveri tai naapurin mummo, mutta läheskään kaikilla ei kuuntelijaa ole, tai elämän haastavimmissa hetkissä kaipaa muuten vain objektiivisempaa otetta. Tiedän olevani etuoikeutettu, kun olen saanut nauttia Kelan tukemasta terapiasta, mutta toisaalta siihen on tarvittu kurjia tapahtumia ja kohtuullisen kuormittava työ. En olisi kyennyt kustantamaan terapiatuntejani kokonaan itse, ja puuronsyöntiviikkoja on tullut vietettyä kallonkutistajan vuoksi myös korvauksien jälkeen…
Koska psykoterapiaan ei ole aina aikaa, varaa, mahdollisuutta tai tarvettakaan, suosittelen lämpimästi juttelemista vaikka jollekin matalamman kynnyksen auttavalle taholle, jos hankala elämäntilanne tai omat ajatukset alkavat painaa liikaa. Soittaminen on saatanan pelottavaa, mutta kun ensin pari kertaa paiskaa ystävällisesti vastaavalle tukihenkilölle luurin korvaan, saattaa kolmannella kerralla jo uskaltaa kuiskata asiansa.
Ensimmäistä kertaa kävin terapeutin juttusilla parinkympin kynnyksellä. Niin moni asia oli hajallaan, että henkisessä työkalupakissani olivat välineet hukassa. Yhtälöön sekoittui hippunen huonoa tuuria, purkillinen piinaa ja hyppysellinen menneisyyden murheita ja suloinen soppa oli valmis. Kun eräänä päivänä romahdin kesken luennon ja ryntäsin kompuroiden käytävälle haukkomaan henkeä, uskaltauduin vihdoin lääkärille hakemaan lähetettä. Silloinen seurustelukumppanini odotti ulkona ja tarjosi Muumipastilleja.
Kävin kokeilukäynnillä napakan tyypin tykönä, ja hän haastatteli minua kuin yleinen syyttäjä. Nyin hermostuneena hamettani alaspäin, kun terapeutti katsoi aiheelliseksi kysyä kaikista mainitsemistani ihmisistä ”Oliko teillä seksisuhde?” Ehkä hän visioi minut leffojen stereotyyppiseksi hulluksi naiseksi, joka vääntelehtii sängyllä kahleissa kajalit sekopäisen seksikkäästi levinneenä. Kadulle päästyäni revin hänen käyntikorttinsa palasiksi, heitin kengät pois jalasta ja kävelin sateessa paljain jaloin kotiin.
Säästöpossussani ei ollut lantteja kuin kahteen tutustumiskertaan, joten toinen kerta toden sanoi pakon edessä. Henkilö, jolle päädyin, oli terapeuttitädin perikuva huovutetuissa koruissaan, ponchossaan ja harmaantuneissa, tyylikkäästi leikatuissa hiuksissaan. Hänellä oli lempeä ääni ja vihreä työhuone. Ensimmäisen vuoden ajan leidi sai liksansa helpolla, hänen tehtävänsä oli lähinnä ojennella nenäliinoja. Istuntojen jälkeen pyörrytti ja oksetti. Usein vaihdoin tuskanhikisen paidan toiseen rappukäytävässä, kuivasin silmäni ja suuntasin jonnekin syömään pizzaa tai mitä tahansa epäterveellistä, työntämään tunteeni alas kurkusta.
Terapiassa opin selviytymiskeinoja, hyviä ja huonoja. Ilman sitä en olisi selvinnyt graduseminaareista, töiden ja opintojen yhdistämisestä enkä elämästä yleensä, mutta näennäisen seesteisyyden saavuttaakseni kehitin itselleni pokerfacen, naamion jonka asetin kasvoilleni kun poistuin kotoa. Kuljin hymyttömänä haamuna halki loputtomien käytävien ja luentosalien.
Emme koskaan puhuneet terapiassa siitä mikä sattui eniten. Minä sain johdatella puhetta, joten minähän johdattelin sen pois minusta. Viimeisillä kerroilla terapeutti alkoi katsella ulos ikkunasta, torkahdella. Minä tunsin jotain särkyvän sisälläni, mutta sanoin tulleeni ehjäksi, kiitin ja kättelin. Hän hymyili ja raapusti jotain muistikirjaansa (varmaan rasti ruutuun, taas yksi pelastettu sielu).
Monta vuotta välissä; uusia opintoja, työpaikkoja, tapahtumia. Kävely oli terapiaani.Remember long walks. Usein ei auttanut kuin laittaa kuulokkeet korville ja lähteä ulos silloinkin, kun kylmät tuulet puhalsivat Siperian suunnalta. Katuja ja metsäpolkuja pitkin kävellessä mieltä piinaavat ajatukset selkiytyivät tai ainakin katosivat hetkeksi.
Kesti kauan ennen kuin jaksoin taas avautua, ennen kuin minulla oli oma halu siihen. Siinä välissä kuuntelin toisia. Auttaa myös itseä, kun voi olla avuksi muille. Oli lohdullista havaita, miten meillä kaikilla on samanlaisia pieniä onnenhetkiä ja suuria suruja: vanhoilla, nuorilla, köyhillä, varakkailla, miehillä, naisilla ja kaikilla siltä väliltä. ”Tuhlaanko mä vain sun aikaa?”, kysyi eräs. ”Et, sinä teet siitä merkityksellistä.”, vastasin.
Kyynelehdin niin kritiikistä, konflikteista kuin kehuistakin. Totuin saamaan erityisherkkä-määritelmän kaikilta kohtaamiltani kollegoilta. Pelotti, olin yksin ja katuvalot loivat öisin outoja kuvioita kaksioni seinille.Vaadittiin ihana vertainen, joka katsoi minua kahvikupin äärellä ja sanoi ”Kuule”, että pysähdyin. Sitten minä laskin hartiat hetkeksi korvista, istuin eräs iltapäivä komean työterveyslääkärin eteen ja totesin että minun pitää päästä puhumaan jollekin. Tämä punastui ja puhui tietokoneelleen,mutta minä sain sen paperin mitä olin tullut hakemaankin.
Uusi terapeutti oli erilainen, ja ennen kaikkea minä olin valmiimpi ottamaan vastaan. Heti kun kipusin puutalon vintille ja terapeutti tokaisi ”Ilma on kuin morsian – kaunis ja kylmä”, tunsin tulleeni oikeaan paikkaan. Hän ei hyssytellyt, kaunistellut, silitellyt ryppyjä suoraksi ja väittänyt minun olevan ihanin ihminen, varmaa vaimomatskua ja vuoden työntekijä, vaan haastoi minua olemaan olemaan minä kaikkine virheineni. ”Annan sulle ohjeita, joita en itse osaa noudattaa. Olen ryssinyt kaiken, joka kerta uudestaan.”, naurahti hän Jenni Vartiaista siteeraten.
Itkenhän minä toki vieläkin, naama kurtussa ja rumasti, mutta myös kerron, kuvailen, korotan ääntäni, kiistän ja kiroilenkin. Välillä piirrän hupsuja kuvia tai käperryn vaaleanpunaiseen vilttiin. Täytyy kerätä kaikki rohkeuden muruset, että voi paljastaa ristiriitansa, heikkoutensa ja kaikki ne pienet omituiset luonteen vivahteet, jotka eivät palvele toisiaan millään tavalla.
Ihailen kaikkia, jotka uskaltavat olla aina juuri sellaisia kuin ovat. Teeskentely kuluttaa, patoumat saattavat purkautua kuin tulivuori Islannissa; mitä suurempi tuhkapilvi, sen hankalampi on löytää pääsyä ulos. Elämän yllärit ovat joskus kamalia, puun takaa lentää puukkoja selkään ja shittiä silmille, mutta silti pieni jännitys tekee myös elämästä elämisen arvoista. Aamulla ikkunani ulkopuolella istui lintu, joka taisteli yllättävää lumimyrskyä vastaan. Ensin se pyristeli vastaan, mutta lopulta levitti siipensä ja antoi tuulen kuljettaa. Se joutui ehkä hieman toiseen suuntaan kuin oli alun perin ajatellut, mutta voihan kohteeseen liihotella myös kiertotietä. Matkahan on kaikkien kliseiden mukaan tärkeämpi kuin päämäärä.
”On ilo nähdä, että olet kasvattanut pallit”, sanoi pomo taannoin. Time and money well spent, sanoisin siis terapioinnista.
*alun sitaatti: Litku Klemetti – Juna kainuuseen
kuva: minä
Musiikkimuistoja ei voi koskaan kahlata liikaa läpi, ja olenhan jo nostalgisoinut TV-sarjoja, listannut idoleita ja poiminut biisejä sunnuntain tunnelmiin, niin jatketaan samalla linjalla. Tällä kertaa tarkoituksenani ei ole kirjata ylös lempikappaleita tai mielestäni musiikillisesti mahtavimpia teoksia, vaan kaivella muistini kätköistä muutamia biisejä, jotka ovat olleet läsnä eri elämänvaiheissa ja – tilanteissa.
Katri Helena- Anna mulle tähtitaivas ”Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään anna mulle aamurusko, anna usko elämään”
Taipumukseni kaihomieliseen romantisointiin ilmeni jo varhaislapsuudessa, sillä hoilasin ”ANNA EDES VÄHÄN RAKKAUTTA TÄHÄÄÄÄN…” turvaistuin tutisten koko matkan Kuopiosta Helsinkiin niin, että vanhempien oli turha laittaa radiota päälle tai yrittää keskustella. Kauniista kehotuksista ja kipakammista kielloistakin huolimatta sama virsi raikui koko matkan, ja vaihtui vasta kotiinpalatessa omaan keksimääni kettuteemaiseen luonnonsuojelulauluun.
Britney Spears – Stronger ”But now I’m stronger than yesterday Now it’s nothing but my way” Leikimme usein erilaisia musiikkiperformansseja kaverini ja hänen pikkusisarustensa kanssa (kyllä, niiden samojen jotka joutuivat perkeleellisten ponileikkien uhreiksi..), ja totta kai kaverini kanssa vedimme tyttöduona milloin Nylon Beatia, milloin SOAPia. Olimme varmoja paremmuudestamme, kunnes estradille (eli esiintymislavaa toimittavan parisängyn päälle) nousi trikooasussaan pikkusisko, joka veti lähes oikein lausuen ja käsittämätöntä koreografiaa veivaten Brittany Spearsin Strongerin. Kateudesta vihreinä meillä oli vaikeuksia edes taputtaa tälle lapsitähtöselle. Lopullisen naulan laulajan uran arkkuumme löi kaverin pikkuveli, joka veti ABBAn Chiquititan suloisemmin kuin meikämimmit ikinä! ”Chiquitita, you and I cry, but the sun is still in the sky and shining above you…”
The Rasmus – Small Town ”Take me as You are my family If you get lonely you know where you will find me”
Olin ensimmäistä kertaa festareilla (Ankkarockissa) yllämme meikit, ketjut ja vyöt, ja yövyimme ystävän kanssa setäni tyhjässä asunnossa hänen ollessaan matkoilla. Huonoksi onneksemme saimme pahamaineisesta Korsosta palattuamme yhtäaikaisen paskahalvauksen. Jotain intimiteettiä yrittäessämme soitimme täysillä Rasmusta antaaksemme toisillemme vessarauhan. Kulutimme valtaisia määriä WC-paperia, ja anteeksipyynnöksi ostimme setä-paralle lähtiessämme kivikovia marmeladikarkkeja R-kioskista.
My Chemical Romance – Welcome To The Black Parade ”…when you grow up Would you be the savior of the broken The beaten and the damned?”
Täähän oli emojen anthem ja koko mainstreamkajalsilmäbändien kultakauden multihuipentuma. Biisin ja koko levyn tahtiin tupeerattiin tukkaa, rajattiin raivokkaasti silmiä ja kiskottiin pillifarkkuja jalkaan. Kävin kerran kyseisen bändin keikallakin, ja yleisössä avautuvien mustien huppareiden valtameri nauratti. Pienenä off-topicina, bändin laulajalla Gerard Waylla on hurmaava hymy ja hampaat! Ja siis kyllä tämä biisi vähä resonoi tämän hetkisessä arjessakin : Vaikken todellakaan ole pieksettyjen ja kirottujen pelastaja, niin jonkinlainen pikku apuri kuitenkin.
Rötös & Rangaistus – Perjantai-illan huumaa ”Haluutsä lutka mun nahkafagottii, kolmetoista tuumaa? Saat vartin päästä maistella mun spermaa kuumaa” Nämä kuolemattomat lyriikat kuulin about vuonna 2008 Lahen Torven jouludiscossa, jossa paikallinen ..ööö..nu-metalyhtye aloitteli uraansa. Tätä tuotosta ei taida enää julkisesti helpolla löytyä, lievästi kyseenalaiset lyriikat eivät pääsisi minkään sortin rokki- eivätkä muidenkaan poliisien seulasta läpi. Sen sijaan minä, jonka huumorintaju on lie teinipojan kaliiberia, muistelen yhä naureskellen keikkaa jossa solisti roikkui katosta ja kaatuili päälle milloin mistäkin kulmasta niin että rillit olivat vaarassa ja siiderit sylissä. Siellä minäkin, aloitteleva feministi, lauloin sujuvasti nyrkki ilmassa että ”Joku mimmi mua kattoo, mut sitte lähtee hanee, ei vttu, tota ois pakko päästä p********* panee”. Vähän voisi ehkä hävetä hurmiollista jouludiscon huumaa, mutta ehkäpä rikos on vanhentunut – minä olen ainakin.
The Killers – Mr. Brightside ”Jealousy, turning saints into the sea Swimming through sick lullabies Choking on your alibis” Rakkauteen pettyneenä, viimeiset ylpeyden rippeet kerättynä kaksi nuorta aikuista kaahotti Lahteen discoilemaan. Nyt jo edesmenneen yökerhon tanssilattia oli tahmea, ja kaikilla Lahtelaisilla oli hipsterikamppeet vimosen päälle kohillaan. Viimeisinä minuutteina ennen yöbussin lähtöä tummahipiäinen minikokoinen tyyppi pyysi minua tanssimaan Killersin tahtiin. Tartuin tarjoukseen ja käteen, tempauduin tanssin pyörteisiin ja biisin loputtua huikkasin heipat ja juoksimme kaverin kanssa peräkanaa suoraan bussiin hengästyneinä mutta himpun verran kevyemmin hartioin. Opiskelijakortti oli unohtunut tai tipahtanut, mutta kampesimme itsemme epäselvästi mumisten takapenkkiin kuskin kysellessä turhaan kortin perään. Aamulla suuntasin samoilla silmillä töihin niin että piti vähän väliä vaipua kyykkyyn tiskin takana kun väsymysvapinat meinasivat ottaa vallan.
The Crash – Grace ”Hey Grace, you’re beautiful Your face so meaningful I embrace the thought of you Hey Grace, I lost you”
Muistatteko Teemu Brunilan ja kumppaneiden bändin, joka oli yhtä hattaraa ja siirappia? The Crashin keikoilla pääsi leijumaan ihanaan halinallemaailmaan, ja en ehkä ikinä unohda Henry´s Pubin keikkaa, jossa Teemu katsoi suoraan silmiin (minua ja about sataa muuta muijaa) ja lauloi Grace-biisiä. Tämä ja monet muut biisit soivat myös Virgin Oilissa, jossa onnistuimme viettämään kaverini kanssa täysin ilmaisen baari-illan : Olimme ensimmäisten joukossa joten pääsimme ilmaiseksi sisään, juomaksi nappasimme maistiaispullot uudesta olutmerkistä (karmean makuista) ja takit survoimme The Crashia mainostaviin kangaskasseihimme. Voi sitä köyhien opiskelijoiden onnen huumaa!
Hurts – Stay ”… Waiting for the right time
to tell you how I feel”
Yhdessä vietetyn illan jälkeen tein lähtöä ihastukseni luota. Hän pyysi vielä istumaan ja laittoi tämän biisin soimaan. Minä kuuntelin hymyillen ja nyökytellen ja sitten keräsin kamppeeni ja kävelin kotiin. Tyyppi jäi hämmästelemään, että miten rautalangasta tälle pitää romanttinen viestintä vääntää, kappaleessa kun sanotaan ”Stay” noin kaksikymmentä kertaa… Jos näin vanhoilla päivillä sataisi samanmoista romanssiefforttia tähän suuntaan, heittelisin ruusun terälehtiä ja varmaan pari volttiakin ilmaan siitä ilosta.
DJ Jazzy Jeff – Fresh Prince Of Bel-Air (Theme Song) ”Now this is the story all about how my life got flipped,
turned upside down…”
Rentouduimme kaverin kanssa eräänä uutena vuotena minikokoisessa hotellihuoneessamme ennen illan menoja, ja katsoimme laatusarjoja kuten Bel-Airin prinssiä herkkuja mässäillen. Prinssi neonvärisine tuulipukuineen onnistui virittämään varsin kiitettävät tanssifiilikset päälle, ja riemukas tunnaribiisi (”Now this is the story all about how my life got flipped, turned upside down…”) laittoi tanssijalan vipattamaan ovesta ulos ja kadulle saakka. Tälläisistä spontaaneista hemmottelureissuista voi vain haaveilla näin koronakammiossaan..
Disco Ensemble – Drop Dead, Casanova ”Won’t you drop dead?
You won’t fool me with your same old lies
Won’t you drop dead?
’Cause I have seen what’s behind those eyes”
Joskus opiskelupaikkani tarjontaan kuului täydellinen ryhmäliikuntatunti, jossa hervottoman haban omaava bandanahuivinen bädärimuija piiskasi naislaumaa täyteen raivoon tämän täydellisen biisin tahtiin karjuen ”Pieksä kunnolla, potki sitä petturia päähän!”, ja muita mieltä ylentäviä iskulauseita. Kävimme kaverin kanssa kerran viikossa potkimassa ja hakkaamassa paineet ulos, yllätyskyykkyjä unohtamatta. Joku hemmetin tosikko kuitenkin teki jumppaohjaajan väkivaltaisesta sanailusta valituksen, ja niin turpaan vedot ja kurkipotkut vaihtuivat tasapaksuksi askellukseksi.
Marita Taavitsainen – André ”Aurinko suuteli meitä, Andrè Kun kuljettiin hiekkateitä, Andrè Sun nimes kirjoitin santaan, Andrè” Olimme laivalla kolmen naisen koplana: pappisnainen, meikämaisteri ja irtiottoa elämään kaipaava perheenäiti. Buffetissa äiskä söi ainoastaan kasoittain katkarapuja, pappi pureskeli pihviä ja minä vietin runsaasti aikaa jälkiruokapöydän välittömässä läheisyydessä. Illan pikkutunteina suuntasimme karaokeen, jossa kajautimme väsyneen äiskäkamun kanssa – tummaäänisten romanien välikevennykseksi – epävireisen Andréeeeeeen sydänvertamme vuodattaen, ja kuulijoille tuli äkkiä kiire vessaan tai baaritiskille.
MUSE – Map Of The Problematique
”I want to touch the other side And no one thinks they are to blame Why can’t we see That when we bleed we bleed the same”
Istuin eräässä kohtuullisen kuivassa koulutuksessa, ja oska tieteellisen jargonin jauhaminen oli lievästi itseään toistavaa , kuuntelin salaa musiikkia ja lueskelin artikkelia Musen solistin Matthew Bellamyn skittasoundeista. Sain tietää että herralla on kitaroissaan huomatttava määrä teknologiaa, mm. autofeedbacker (kitara vinkuu itsestään vasemman käden määritellessä sävelen), etäisyysmittari (laserilla etäisyyttä mittaava efekti, joka puolestaan ohjaa mm. delay ja octaver efektejä) ja hipaisu/hinkkaus -efekti (kaospad), joka myös ohjaa lukuisia efektejä. Teknofobisena eukkona olen aina jotenkin kauheen vaikuttunut tollasesta hifistelystä. Minun mittapuullani lasertsydeemit ovat avaruusteknologiaa, mut toisaalta Bellamyhan on avaruusolio. ps. Olen kuullut biisin livenä Wembley Stadiumilla!
Ellinoora – Autiosaari (Tuure Kilpeläinen Ja Kaihon Karavaani cover) ”Mut jos sä tykkäät, nii lähekkö baariin Tämä kylä on ku autiosaari Mä oon sun perjantai ja maanantai” Sukuni on pieni, kaukana ja ehkä joskus myös pahin, mutta viime kesän kohtaamisesta on lämpimät muistot. Keesipäinen serkkutyttöni ajoi rämisevällä pikkuautolla pitkin maaseutumaisemaa ,eno istui pelkääjänpaikalla tarjoillen salmiakkisuklaata – koska oli perjantai ja näin ollen hänen karkkipäivänsä, kuten muistin jo lapsuudesta – ja minä istuin jalat koukussa takapenkillä hypähtäen hieman ilmaan joka töyssyssä. Kun autoradiosta alkoi kaikua Ellinoora, lähinnä soulin ja bluesin ystäväksi olettamani eno laittoi yllättäen volyymit kaakkoon ja alkoi laulaa antaumuksella mukana. Me yhdyimme lauluun, ja ajaessamme kyläpahasen läpi pysähdellen autiotalojen pihoissa, tuntui enemmän kesältä kuin moneen vuoteen.
JVG – Mist sä tuut? (feat. Gracias, Paperi T, Juno, Stepa, Särre, Gasellit & Kube) ”Jos tie on väärä sen voi ylittää, Jos ei oo valmis yrittää valmistaudu tyrimään! Joten nostan perseeni, teen ne kaikki treenit, Kotikenttä on mun linnakkeeni!”
Tämän biisin voimalla olen jo jokusen vuoden vääntäytynyt lenkille, enkä ole vielä kyllästynyt (biisiin siis, lenkkeilyyn kyllä useamman kerran). Lyriikat alkavat olla jo hallussa, mutta samanlaiseen nopeuteen en ikinä yllä – täytyy vaan keskittyä hölkkäämään hitaasti kun ei osaa räpätä nopeesti. Joskus riimittelen mielessäni, mitä sanoisin lapsuuteni kotikaupungista, tai tämänhetkisestä asuinpaikastani..
Ismo Alanko – Hetki hautausmaalla ”Mä tuijotan kiveä jossa seisoo Kuolleen toverini nimi – – – Ja vaikka se kalvoi se tuhannen markkaa Niin enää ei tunnu missään
Siis ota mua kädestä, mennään pois
Halataan vielä kun ehditään” Katsoimme joulun aikaan äitini kanssa Ismo Alangon konserttia maalla, pienessä mökissä. Hämärä tupa, uunin pehmeä lämpö ja ihailemamme Ismon tulkinta tästä koskettavasta kappaleesta saivat meidät itkijänaiset vuolaisiin kyyneliin. Biisin loputtua molemmat mutisivat ”Meni..jotain..silmään” ja toinen ryntäsi vessaan ja toinen keittiöön huuhtelemaan kirveleviä silmiään. Biisi tuo mieleen kaikki ne sanat, jotka olisi voinut jättää sanomatta, ja erityisesti ne jutut, jotka sanomatta ja tekemättä jäivät. Usein kehotetaan ihmisiä elämään kuin viimeistä päivää, mutta sanon sille kiitos ei, sillä muutenhan viettäisin päivät itkien ja lähetellen ihmisille a) anteeksi b) ikävöin sinua c) olet rakas -viestejä..Eli basically mitä harrastan joka viikko, paitsi todellinen sisältö on tikusta asiaa-tyyppisiin viesteihin piilotettuna, hehee.
Adikia- Telaketjut ”..Harmi ku sumusten vuorten statusquo on pohjalta kaavitut hartsit
Sääli et haippiringin voi tiivistää flaidikseen kuka saa viimeset hatsit
Mun squad rullaa kadulla telaketjut alla
Tuhotaan patriarkaatti kuus nolla
Ku tehään interventio se tehään kunnolla” Tää nyt on tarpeettoman sukupuolittavaa ja tylsän binääristä ajattelua, mut hei, this is my party and I cry if I want to! Joten: kun vietän päivät pitkät duunistöis miesolettettujen olentojen kanssa, niin naisasiavajaus vaivaa aika ajoin. Ihmiset on ihmisiä ja emootiot sekä käyttäytymismallit pitkälti samoja, mutta kuultuani tasaiseen tahtiin toistuvaa manspleinausta, hävytöntä haastamista ja torjuessani asiattomuuksia kuin maalivahti, kaipaan välillä annoksen kunnon femakkoranttausta. Adikialla on mainion äkäisiä, itseironisia ja övereitä räpäytyksiä, joiden lyriikat iskostuvat päähän ja joiden tahtiin tekee mieli kävellä slow motionilla, takki auki ja huppu päässä katsoen vastaantulijoita ”Älä vttu älä puhu jos et vttu osaa” – ilmeellä.
Soap and Skin – Me and the devil (Robert Johnson cover) ”Hello Satan I believe it’s time to go Me and the Devil Walking side by side” Kuulin biisin jokunen vuosi sitten livenä Huvilateltassa ja aattelin että hitto mikä muija, ja mikä kappale! Jos ees puolet saisin siitä voimasta niin olisinpas tyytyväinen! Sittemmin löysin laulun uudelleen ja luukutin sitä kaikissa poweria vaativissa paikoissa kuten ennen työyhteisökokousta tai kävellessäni yöllä halki harmaiden katujen epämääräisten ajatusten vallassa. Hyvä biisi, mutta ei se mitään taikaa sisältänyt, sössin ihan yhtä lailla. Itse Saatana kyllä on tuntunut kulkevan vierelläni hyvinkin tiiviisti, että sikäli sattuva veisu.
♦
Tässä hetkessä resonoi esimerkiksi Behm – Apokalyptinen häpeä, jota olen kuunnellut aamuisin töihin laahustaessa.
Biisi puhukoon puolestaan.
