Mitä helvettiä näillä tekee, voiko ne palauttaa jonnekin? Tunteet nimittäin.
Olen tässäkin blogissa jo kyllästymiseen asti toistellut, että tunne-elämää on totisesti liikaa ja se haittaa huomattavasti muuta elämää. On kirous ja lahja tuntea kaikki niin voimakkaasti. Eilen oli pitkästä aikaa bileet, ja tequiladarrassa tunteet luikertelevat kuin liskot pitkin kehoa. Ei oikein tiedä pitäiskö kuunnella tosi monta kertaa destiny’s childin survivor ettei vaaaaan kilauta kiusallisesti kaverille, lähtisikö lenkille, käpertyisikö peiton alle vai tilaisisko lohtupitsaa. Onneksi en kuitenkaan eilen draamaillut kai enempää kuin tulkitsemalla vähän liian monta kertaa Jonna Tervomaan `Rakkauden haudalla´ ja kerran Pussycat dollsin ’Don’t cha’n (koska siis hei ,don´t cha wish .. ?? :D). Kuvan kortin ystäväni sujautti nulle lähtiessäni.

Parasta lie yrittää kirjoittaa aivotuksensa auki! Mitä näitä tunteita nyt sitten on , ainakin…

Pelko

“You know, at my age I only have one speed: breakneck. Of course I don’t call it that. Because it is a very real fear.”- Grace sarjassa Grace and Frankie 

No juu, pelkään asioita ja ihmisiä jonkun verran, osa kauhusta johtuu kokemuksesta ja osa ehkä liiallisesta true crimen kuluttamisesta. Olen lapsesta luetusta salapoliisioppaasta saakka ollut mestari zoomaamaan kadulla kulkiessa kaikki epäilyttävät henkilöt kilometrin säteellä.

Pelko rajoittaa ihan hirveän paljon yrittämistä, heittäytymistä ja uskaltamista, joten se on melkoisen masentava tunnetila. Kylmä hiki ja käsien tärinä torppaavat työhaastiksen, ihmisuhteen tai tietokilpailuvoiton tehokkaasti. Pelko voi pelastaa suisidaalisilta suunnitelmilta tai muilta vaaran paikoilta, mutta pelon vuoksi elämä saattaa junnata liiankin tasaisia ja varmoja raiteita, ja ensimmäisten haasteiden tullessa ihmisillä on kiire vaihtaa seuraavaan tyyppiin, työhön tai suunnitelmaan.

Pieni pelko persiissä saattaa kuitenkin todistaa sen, että asialla on oikeasti merkitystä. Voi kun osaisi ottaa rauhallisesti,eikä reagoida pelkoon pakenemalla välittömästi paikalta.

Pelkoa kohti meneminen voi koitua kohtaloksi tai olla äärimmäisen palkitsevaa – ja siinähän se dilemma onkin! Kun voittaa pelkonsa ja menee vaikka polvet tutisten lavalle lausumaan runoja tai pitämään puhetta luentosalilliselle vakavia naamoja, on siitä selvittyä aika kuolematon fiilis. Pimeällä kadulla pesäpallomailoja heiluttelevaa poikalaumaa voi olla syytä hieman kavahtaa, mutta jokaista vastaantulevaa tyyppiä ja tilaisuutta ei tarvitsisi ehkä tarkkailla pelolla ja epäluulolla. Oman pelkonsa voittaminen voi myös toimia esimerkkinä toisille, voimaannuttaa ja saada ihmisiä liittoutumaan pelottavia asioita vastaan ja niiden parantamiseksi.

Jos joku väittää, ettei pelkää mitään, epäilen vahvasti että hän on psykopaatti  tai valehtelee, mokoma ketku.

Viha

“Everybody needs to toughen up and get me resurrected before I really lose my shit!” – Frankie

Viha on vaikea tunne. Väitän aina, etten osaa edes huutaa, mutta kai sitä jotain kirkumista raivon hetkellä irtoaa. Kavahdan hieman konflikteja, ja vuosia sitten pimeimmän, mustimman vihan hetkellä katsoin parhaaksi varmistaa tuttavalta, olenkohan tullut hulluksi. ”Hullumpi olet, jos et koskaan anna vihan tulla”, totesi tämä hartaasti ja siispä annoin itselleni luvan raivota alastomana opiskelijasolun suihkun lattialla, manaten minua syvästi satuttaneen ihmisen alimpaan helvettiin. Silti ajattelen vihan hetkiä yhä hieman pelolla, en ole edelleenkään päässyt ihan yli edes siitä, kun viisitoistavuotiaana kutsuin äitiäni lohikäärmeeksi ja heitin tekokukkapuskalla. Pyysin muuten tekoani äskettäin anteeksi – äitini ei edes muistanut tapahtunutta.

Vetelen kyllä kaksin käsin herneitä nokkaan, mutta puran patoumani valitettavan passiivis-aggressiivisesti. Minusta saattaa kuoriutua ihmissuhteissa ja työyhteisössä kitkerä kettuilija, jos en salli itselleni yhtään raivonpurkausta. Rakentavasti raivoni saattaa suuntautua silloin, kun olen heikomman puolella. Ehkäpä mikään muu ole yhtä voimaannuttavaa kuin hetki jolloin ryhti suoristuu, silmät leiskuvat ja äänenvoimakkuus kohoaa pari pykälää jonkun itselle tärkeän asian puolesta. Take no shit! Vaikka vihainen ja brutaali huumori on ihanaa, todellista syrjintää en siedä, vaan olen valmis nousemaan vaikka lippua liehuttaen korkeimmalle vuorelle huutamaan oikeuden ja tasa-arvon puolesta.

Jos elinvuosia minulle suodaan, haluaisin olla anarkistimummo. (Aion myös aloittaa vikoina vuosinani ryyppäämisen, pössyttelyn, aktiivisen maalaamisen ja kaikenmoisten elukoiden hyysäämisen, joten en ole ihan varma, miten aikani ja voimani riittävät. Ehkäpä jokin järkiavioliitto, vanhuskommuuni tai aktiivinen perhekoti tarjoaa mahdollisuuksia näiden unelmien toteuttamiseen.)

Vihaaminen vie energiaa, ja siksikin yritän kovasti myös antaa anteeksi ja unohtaa. Silti mietin, onko kuitenkin energisoivampaa tuntea väärintekijää kohtaan vihaa kuin surua. Pitääkö minun perkele kaikkea itkeä? Pieni raivonpuuska auttaa ohittamaan kadulla tyypin, jolta sai topakasti turpaan, tai sanomaan ”Ei” ihmiselle, joka on toistuvasti pettänyt luottamuksen. Sopiva määrä vihaa inspiroi vaikuttamaan asioihin, parantamaan omaa käytöstään ja välttämään väärin kohtelua. Vihaisena tulee joskus sanottua tarpeettomia asioita, mutta ilman vihastumista ei välttämättä tule sanottua yhtään mitään mikä mieltä painaa.

Rakkaus

”Once you see the real me, you are gonna run for the hills.” – Frankie

Rakkaus riipii, raastaa sekä saa pahimmillaan luopumaan osasta itseään. Se saa hätäilemään, hätiköimään ja huolehtimaan koska haaveena ovat sateenkaaren päässä häämöttävät onni ja autuus – tai ainakin kainalopaikka ja perusturva. Tunnelmat ennen syvempää tutustumista ovat kutkuttavia, ilmassa on jännitettä.Sitten onkin sopiva hetki avata suunsa, ahdistua, sössiä kaikki ja siirtyä takaovesta ulos. Onko muuten olemassa lämmintä ja luontevaa ystävyyttä häpäisyn ja hairahduksen jälkeen? ”Seksikkäintä on lupaus seksistä”, totesikin iäkäs asiakas taannoin.

Vältelläkseni rakkautta olen nuoresta asti pitänyt puhelinta lähellä, pyörän avaimia taskussa ja pakotietä valmiina – varautuneena pikaiseen poistumiseen, jos tunteet ottavat ylivallan ja itsensä alttiiksi laittaminen on lähellä. Pisin parisuhteeni alkoi tosin siitä, kun kumppani totesi, että kaikkialla muualla saa itkeä paitsi sängyssä, ja minä tirautin tietty petipuuhissa heti kyyneleet, puin päälle, pakenin yöbussiin ja kotiin. Tämä ymmärsi ja antoi toisen mahdollisuuden, tulin maitojunalla takaisin sekä jäin aika moneksi vuodeksi, kunnes aikuistuimme ja kasvoimme kliseisesti erillemme. Sittemmin tunteissaan tarpova deittiminäni onkin tuottanut väärinymmärryksiä, sydänsuruja ja levottomia unia.

Lähimmäisenrakkauskin tuottaa miettimistä ja murhetta, joskin samalla mitalla riemua ja vertaistukea. Hätäilen, pääsevätkö kaverini turvassa kotiin, eihän tuttavan lasta vaan kiusata koulussa ja onhan hiljaiseloa viettäneellä naapurilla kaikki hyvin. Revin hiuksiani miettiessäni, kuinka monta tuntia viestin jälkeen saa laittaa toisen, ettei ole maaninen stalkkeri, milloin kaveri on syytä kuuluttaa kadonneeksi ja eihän äitini vaan ole liukastunut iltalenkillä. Vaikka olen pahimmillani rasittava hössöttäjä, koen olevani myös rakastava, lojaali ja kuunteleva ystävä. Onneksi en ole (omalla tuurillani yh- ) mutsi, voi että saisi jälkikasvun kanssa olla aina vähän sisäelimet huolesta ja ehdottomasta rakkaudesta syrjällään.

Lähipiirin lapsi (ei nyt jumituta siihen, onko tunne-elämäni tosiaan taaperon tasolla) kiteyttää aina tavatessamme rakkauden riipivyyden hyvin: ”Minä rakastan sinua koko päivän, ja sitten tulee iso ikävä.”.

Suru

”I don’t know. Nap. Tweet a sad haiku.” – Frankie

En kaipaa välttämättä ihmistä, joka suree kanssani, mutta haaveilen kyllä läheisestä, joka antaisi minulle luvan surra. Joskus on surtava sydän kallellaan omia ja muiden asioita, se puhdistaa ja vapauttaa. Tykkään mässäillä melankoliassa piehtaroiden  (vaikkapa Portisheadin biisien ja punaviinin siivittämänä), nautin maailman murheiden miettimisestä ja surumielisistä leffoista sopivina annoksina.

Minun suremiseni ei maailmaa pelasta, mutta satunnaiset surunvuodatussessiot ovat minulle selviytymiskeino ja jopa elinehto. Ei tarvitse itkeä kanssani, kunhan et katso ivallisesti vaan otat kainaloon ja sanot joojoo. Maailmantuska-angstauksen jälkeen vedän lapsityövoimalla tuotetut sukkahousut jalkaan ,teen syntisen juustovoileivän ja unohdan kierrättää muovipakkauksen, mutta toisaalta saatan myös inspiroitua etsimään palmuöljyttömiä tuotteita, lahjoittamaan rahaa luonnonsuojeluun tai vähentämään vedenkulutusta.

Suren menetettyjä läheisiä  ja ihmisiä joita kaipaan : Rakkaus on ruma sana, kaipaus soi kauniimpana”, tiesi Alangon Ismokin sanoa.Onko syvempää tunnetta kuin kaivata toista niin, että iho on kipeä? Surussa on jotain kaunistakin ,sen äärellä tajuaa asiat joilla on merkitystä. Harmi että ne asiat tajuaa yleensä liian myöhään, ja silloin pelko, häpeä ja viha astuvat kuvioihin ja tehtyä on vaikea saada tekemättömäksi.

Kasvoillani häivähtää toisinaan suru, näin minulle on kerrottu. Jotenkin se on jäänyt kehooni kiinni, mutta ei se ainaista murheen alhoa merkitse. Itkusta nauruun on joskus lyhyt matka, ja suurillekin suruille voi välillä nauraa. Rakastamani mustan huumorinkin reseptiinkin sisältyy ripaus surua; kyynelten läpi nauraminen auttaa jaksamaan synkimpinäkin hetkinä. En voi viedä kenenkään surua pois, mutta luota siihen että jos olet surullinen, minä kestän sen kyllä kuulla, ja voin mielelläni vähän auttaa taakkaa kantamaankin.

Häpeä

”Would you mind taking me back home or setting me on fire?” – Grace

On se sääli, että häpeä taitaa olla tunteista vahvin. Se hukuttaa alleen rakkauden, kampittaa vihan ja säikyttää jopa pelon tiehensä. Kaikki eivät lienee ole yhtä häpeälle alttiita, mutta itse osaan ansiokkaasti hävetä koko olemistani ja olemustani. Hävettää kun luen toista väärin, hävettää kun tulen väärinymmärretyksi, hävettää ilmaista tunteensa ja hävettää jos en niitä ajoissa ilmaissut. Hävettää olla väärässä, on nolo huikata olleensa oikeassa, on häpeällistä tykätä liikaa, liian vähän tai liian pian, muistaa tai olla muistamatta. Voi miten hävettäkään tietämättömyys, toimimattomuus, kömpelyys tai kiihkeys, haluaminen, toivominen tai haaveilu. You got the point!

Koska häpeä häilyy kintereilläni kuin varjo, ei myötähäpeäkään vieras fiilis ole. En mielelläni saata muita häpeään. Pelastan työtoverin hankalilta kysymyksiltä palaverissa, en kommentoi toisten punasteluja enkä ota puheeksi jos kaveri puhuu kännissä sivu suunsa. Yritän olla ajamatta ketään ahtaalle, en haasta ellei toinen aloita tökkimään ensin minua, en töksäyttele törkeyksiä toisten ulkonäöstä ja yritän elehtiä ymmärtävästi, vaikka keskustelisin suunnilleen eri planeetalta olevan henkilön kanssa. Joskus olen varmaan kuoliaaksi ymmärtäjä, miksi minun pitäisi aina huolehtia muidenkin häpeästä? Tosiasiassa kyseessä taitaa olla vain oma kyvyttömyyteni kestää häpeän tunnetta.

Koen kyllä aika sympaattiseksi, jos joku vähän mokaa. Tykästymiset ihmisiin vahvistuvat salaa, kun tyyppi tiputtaa jotain, törttöilee ja törmäilee tai sanoo jotain hassua. Mokailussa on jotain inhimillistä ja pehmeää. Jos kädet vähän tärisevät, ihminen ei ole sydämeltään aivan kiveä. Sydän jättää lyönnin väliin, kun joku kaataa kahvit syliin – ei se ole hirmuinen häpeä, se on hellyttävä häpeä!

Häpeähän on pohjimmiltaan tunne siitä, ettei kelpaa, ei riitä sellaisenaan. Ensiaskel häpeästä irrottautumiseen on sen tunnistaminen ja tunnustaminen. Minä kirjoitan häpeästäni, joku toinen laulaa sen ulos, urheilee sen irti kehostaan tai räjäyttää sen uusien upeiden unelmien mukana menemään. Kauneinta mitä voit toiselle sanoa, on todeta että ”Minä näen sinut, sinä riität”. Hän ei ehkä usko sitä nyt tai vuodenkaan päästä, mutta jonain päivänä hän vaalii sanoja kuin arvokkainta aarretta.Kerran eräs elämäni ohikulkija totesi minulle  ”Älä koskaan unohda, että sinä olet hieno.” Nämä pienet, hupsut ja hellät sanat ovat tärkeitä muistoja matkan varrelta.

Ilo

”You are in need of some serious cheering up.”
-Grace
”I’m not without cheer. I’m a little down. It’s an honest down, and since you are so up, there’s a homeostatic balance.”
-Frankie

Tunne jota ei ole liikaa ja jota kaipaan lisää, on ilo! Osaan iloita tosi tosi pienistä jutuista, mutta välillä taito hautautuu arjen kaaokseen. Haluan nauraa ja itkeä ilosta, iloita itsestäni, itseni puolesta, toisten puolesta ja toisten kanssa. Toivoisin voivani tuottaa iloa, saada iloa ja nähdä – jos ei joka päivässä niin ainakin joka viikossa- ilon pisaroita. Iloa on joskus vaikea ilmaista ja todella haastava ottaa vastaan kaiken surun, pelon ja häpeän lomassa – ansaitsenko minä muka iloita? Mutta ilo tarttuu, leviää ja laajenee – se on tartuntatauti jota ei todellakaan ole tarvis estää maskeilla ja turvaväleillä.

♥♥

kuvat: minä, @classicalartshits

otsikko: Maustetytöt – Jos vain pääsisin pääsi sisälle

Oon katsonut tosi paljon Grace & Frankieta Netflixistä ja se on i h a n a , siksi tosiaan sitaatit siitä!