Lily

RosaCanina

RosaCanina
rosacanina

I’m not a fan of yours anymore/ But you’re still my only idol



Ihminen tarvitsee esikuvia. Itselläni on ollut intohimoisia fanituksen kohteita pienestä pitäen. Vaikka intensiivisin ihannointi loppui naimalupaan ja siihen raakaan totuuteen, että en tule naimaan Rasmuksen Lauria, on minulla aikuisiälläkin toteemieläimiä ja voimahahmoja joiden ajatuksiin ja olemukseen turvaudun kun tarvitsen itsevarmuutta ja energiaa.

Ihanimmat idolini kautta aikojen:

  • Spice girls
    Girl power! Maailman mahtavimmin kaupallistetun muikkeliviisikon avulla kaupiteltiin kaikkea tikkareista T-paitoihin, ja me kuollaksemme naisesikuvia janoavat pikkutytöt kulutimme niihin niin pullonkeräys- kuin viikkorahatkin. Illat kuunneltiin Wannabeta  ja viikonloppuisin oli sitten kunnon meikkileikit ja tanssisessiot peilin edessä. Aivan päin honkia omin toimin käännetyt ja muutenkin semisti seksistiset lyriikat turmelivat käsityksemme rakkaudesta, ja Suomen olosuhteisiin (erityisesti ala-asteelle) sopimaton napapaitamuoti tyylitajun. Minä halusin aina olla joko MelB – siinä ei värisuoran toisessa päässä sijaitseva naaman sävy paljoa ollut esteenä – tai ihanan white trash punapää Geri. Saatoimme pomppia tuntikausia pömppömahat heiluen liian kireissä vaatteissa ja hiukset krepattuna kuunnellen Spaissareiden kasetteja uudelleen ja uudelleen! En tiedä voinko enää koskaan saavuttaa sellaista estottomuutta ja häpeilemättömyyttä kuin pienenä kalpeana nörttinä veivatessani antaumuksella hanuriani ajatellen olevani villi ja vapaa maustemuija.
  • Rasmuksen Lauri Ylönen
    Toistanko vielä pari kertaa, että Rasmuksen Lauri? Tuo piikkitukkainen pikkutyyppi sulatti varhaisteinin sydämen, enkä ole valitettavasti unohtanut millaisia sentimentaalisia lemmenlurituksia raapustelin päiväkirjoihin ja kouluvihkojen takakansiin. Jos näitä paatoksellisia vuodatuksia vielä jostain löytyy, on tekstit ehdottomasti tuhottava.Yksipuolista rakkauttani ruokkivat lukuisat keikat, puhkikatsotut VHS:sät, julisteilla tapetoidut seinät ja vieläpä radioaseman kisasta voitettu fanitapaaminen. Rasmuksen vuoksi tuli tuhlattua viikkorahat Suosikki- ja Mix-lehtiin, päivystettyä iltakaudet radion äärellä nauhoittamassa haastattelut, sekä lintsattua liikuntatunneilta jotta pääsi pujahtamaan ajoissa alaikäisten keikalle.
  • Lapko
    Murrosiän kunnolla kolkutellessa pystyin handlaamaan pari pykälää enemmän seksiä, ja jatkoin hyvin alkanutta bändärin uraani Lapkon keikoille muiden pillifarkkuihin ahtautuneiden jalkaterät sisäänpäin käännettyinä seisoskelevien runotyttöjen tapaan. Aggressiivinen melankolia osui ja upposi, ja jo käsitteeksi muodostunut Lapkokassi olalla kelpasi astella yläasteelta paikalliseen hippilukioon. Jossain artikkelissa analysoitiin aikanaan, että kiihtynyt otsatukan sipaisu ilmensi ko.bändin keikoilla kiihottumista. Se osui kuin napakka isku vyön alle,tunnistin toki kuvauksesta itseni. Voin myöntää näin yli viisitoista vuotta myöhemmin, että Ville Maljan shortseihin verhottuja reisiä eturivissä tuijotellessa saattoi tuntea muitakin kuin musiikillisia värähtelyjä.
  • Minna ”Cunt” Canth
    Kyllä vain; piikkitukkaisten poikien ja nahkashortsien sekaan mahtuu aivan sujuvasti yksi helvetinmoisissa helmoissaan vaappuva kulttuuritäti. Canthin Minna on lienee nimenä tuttu ainakin kaikille savolaisille (onhan?), ja minulle hän toimi kipinänä paitsi kirjoittamiselle, myös feministiselle heräämiselle. Luin Työmiehen vaimoa, vuodatin kyyneleitä kaupunginteatterin Köyhää kansaa- tulkinnalle ja myinpä joskus käsiohjelmiakin Minnaksi sonnustautuneena. Tässäpä aloinkin miettiä, miksi en ole tatuoinut kyseistä leidiä ihooni, sen verran merkityksellinen dudette ja upea esikuva on kyseessä. Cuntin tädiltä on irronnut paitsi uskomatonta yhteiskuntakritiikkiä ja kuolematonta kirjallisuutta, myös mainioita sitaatteja, kuten:
    ”Teidän lakinne ja oikeutenne, niitähän minun pitikin ampua.
    ”    Eläkööt kaikki intelligentit miehet! Tyhmät saavat kernaasti kuolla.”
    ”Mutta parempi kärsiä ja vaivaa nähdä kuin paikoilleen pysähtyä.”
    ”Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin.”
    ”Elämä on taistelua, ihanaa taistelua.”
  • Björk
    Tuo islantilainen ihmenainen, kaikkien menninkäisten ja outolintujen esiäiti ja musiikillisten genrerajojen räjäyttäjä on toiminut elämäni soundtrackina jo uskomattomat kaksikymmentä (!) vuotta. Jokin raastavan kaihoisassa lauluäänessä, kryptisissä lyriikoissa ja vinhassa eri elementtien yhdistelyssä osuu suoraan sydämeeni. Aluksi rakkauteni oli niin ehdotonta, etten voinut tunnustaa taiteilijassa minkäänmoisia virheitä, mutta aikuisiällä olen sallinut itseni myöntää että julkaisujen joukkoon mahtuu jokunen kehnompikin tekele. Silti suurimpien ilojen ja surujen hetkellä Björk on yhä se, jonka biisien puoleen käännyn. Play dead, Pagan poetry, Bachelorette, All is full of love, Wanderlust .. rakkaalla lapsella on kymmeniä rakkaita biisejä. Olen fiilistellyt Björkiä livenä sekä soittanut tähtöstä levyltä ja sittemmin Spotifystä lenkillä, lomalla, töissä, sängyssä, tanssiessa,junamatkoilla ja ties missä. Olen tehnyt Björkistä esitelmiä, kirjoittanut aineita ja maalannut tauluja sekä katsonut kyynelehtien tämän tähdittämää Dancer in the dark– musikaalia. Ensimmäinen taskani oli pieni pala artistin albumin kansitaiteesta. Roihuavasta rakkaudestani huolimatta palvonta on rajoittunut onneksi aina musiikkiin ja julkiseen persoonaan, enkä ole lähetellyt tälle ihmeolennolle häpeällisiä rakkauskirjeitä.
  • Antti Holma
    Edellä mainittuihin suuren suuriin rakkauksiini verrattuna tämä tyyppi on vähän kevyempi höpsötys ja ihan vaan lähivuosien pieni ihastus. Kuitenkin Holma on suuresti sieluunkäypä ja samaistuttavaa matskua tuottava hahmo, jonka mustaakin mustempi huumorintaju ja ironiseen ihmisvihaan verhottu humaani ajattelu vetoavat minuun suuresti. Radio Sodoma oli ihaninta ja kauheinta mitä olen kuullut pitkään aikaan, se suorastaan  räjäytti tajuntani : Miten joku on voinut pukea sanoiksi ja paketoida ymmärrettävään muotoon koko sairaan mieleni sisällön ? Ahmin onnessani jokaisen jakson – en olekaan ainoa musta lammas Telluksella! Holma on tuottanut myös kirjallista materiaalia sekä TV-hommia, jotka kaikki saavat minut kikattamaan. Tämäkin poeka on Savosta, joten kai yhtenevä mielenmaisema kumpuaa hieman siltäkin suunnalta. Lisäksi Antilla on aivan ihana ääni, jonka kuunteleminen rentouttaa ja lievittää ahdistusta. Ainoastaan omaelämäkerrallista tuotosta en ole vielä uskaltanut lukea, sillä minua varoitettiin liiallisista valkoisen cis-homomiehen munahommista. Vaikka kikkeli kiva värkki onkin, ihan pelkkiin runkkurunoiluihin en herran soisi verbaliikkaansa tuhlaavan, tai ehkä minua vain vaivaa peniskateus. Kuulin juuri, että Holma alkaa kirjoittaa kolumnia Kotivinkkiin – miten söpöä, tästä lähtien minut löytää joka kuukausi kirjaston lukusalista Anttia ahmien!

    https://fb.watch/335djLoaUk/otsikko: Lapko – Hugging the phone

Avainsanat: , , , , , , ,
Kulttuuri Rakkaus Seksi Musiikki
rosacanina

Itku silmässä ja räkä nenässä oon selittämässä, että erehdys tässä on ehdottomasti nyt päässy käymässä


Minusta ei taida saada viileää virkanaista tekemälläkään, ja tähänastiseen työelämään mahtuu monenmoista toilailua ja töppäystä. Jaan tässä jokusen, koska haaveilen yhä että väite avautumisen häpeää hälventävästä vaikutuksesta tulisi toteen, ja koska mokailujen myöntäminen saattaa toimia vertaistukena jollekin, joka on juuri häpäissyt itsensä. ”Nolous on ominaisuus”, totesi esimieheni taannoin, ja tämä tokaisu luonnehtii lienee (työ)persoonaani(kin).

Itkupilli edustaa
Kyynelehtimiskeissejä on lukuisia, ellei jopa lukemattomia, mm.
* Uusi pikkupomo kertoi koirastaan
Lähiesimies tiesi minut eläinten ystäväksi, ja tuli kuvan kera kertomaan koirastaan, joka oli pentuna alkanut hamuilla hänen
tissiään sylissä ollessaan. Jostain syystä mielikuva turvaa ja ravintoa etsivästä karvapallosta liikutti minut räkäitkuun, ja tästä pomo muistutti minua useamman kerran myöhemminkin.
*Työtoveri räjäytti sillat takanaan ja ilmoitti aamupalaverissa ottavansa loparit.
Huumorintajuisen ja konekiväärin lailla nauraa räkättävän kollegan menetys tuntui ihan suunnattoman suurelta menetykseltä, ja muistan vain valtavan kyynelten tulvan ja lähtöä tekevän työkaverin huudahduksen ”Antakaa nyt joku tolle nenäliinoja!”.
* Klassiset firman pikkujoulut menivät pitkälti persiilleen, ja suorastaan traumatisoivan huono ilmapiiri heijastui niin illallispöytään kuin jatkoillekin. Toimistolla istahdin itkemään työhuoneeseen, ja joukkoon liittyivät kännissä sukkahousut päässä lohdun sanoja toisteleva pomo, huolestunut tiimikaveri ja viinanaukkuja tarjoava terapeuttitäti. Lopulta lohduttomuus äityi niin suureksi, että soitin apuun jo kotiin lähteneen työkaverin, joka saapui paikalle glittermekossaan kuin pelastava enkeli tuoden mukanaan kaljaa ja voimauttavaa musiikkia!

Pitkät päällä kokoukseen
Olin nuori, innokas ja epävarma kulttuurisihteeri, ja yritin opintojen ohella säätää ja häärätä jos jonkinlaista keikkaa, projektia ja illanviettoa. Sähköisen kalenterin käyttö oli hukassa silloin niin kuin on nytkin, ja tärkeä palaveri oli jäänyt huomaamatta. Kesken hikisen kostean pyöräilylenkin puhelimeni soi, ja työkaveri huusi kiihtyneenä puhelimeen että olen jo vartin myöhässä. Minulla ei ollut harmainta hajua mikä homman nimi oli, mutta poljin valon nopeudella kohti kokouspaikkaa ja astelin pukumiesten keskelle hikeä valuen, ilman rintaliivejä ja reikäiset tuulihousut jalassa. Selittely oli siinä kohtaa täysin turhaa, joten pahoittelin myöhästymistä, nappasin talouspaperin naaman pyyhkimiseen ja toisen muistiinpanopaperiksi ja lainasin eräältä herralta kynää. Kokous meni konemaisesti nyökytellen ja paitaani irti ihosta nyhtäen sekä yrittäen olla huomioimatta pisaroiden tipahtelua pöydälle. Paltsun lopputuloksena sain kohtuuhyvän kokoonpanon bileisiin soittamaan, joten kaipa kokoustus sujui siedettävästi vähän brutaalimmassakin ilmiasussa.

Pyörätuoli jumissa
Toimin aikoinaan äärimmäisen äkäisen ja supersympaattisen ukkelin avustajana. Hänellä oli nihkeästi kulkeva pyörätuoli, jota yritin miekkosta puolet pienemmän elopainoni voimin lykkiä. Tuska oli todellista erityisesti talvisaikaan, jolloin liukastelu ja jos jonkinlainen jäätyminen oli arkipäivää. Koska invataksin saanti oli tiukassa, lähdimme eräänä joulunaluspäivänä jalkapatikassa marketeille ostamaan joulukukkia lahjaksi sedän lempparihoitajille. Matka markettiin sujui suht sievästi, mutta takaisin tuleminen olikin oikea inferno! Kaupassa saimme aikaiseksi emätappelun kun uskalsin ilmaista miehelle, ettei viidenkymmenen suklaarasian ostaminen kukkasten lisäksi oikein sopisi hänen budjettiinsa. Ukkopolo huusi, kiroili, hakkasi nyrkkiä ja solvasi minua niin kiihkoissaan että hyvä kun ei alkanut puhua kielillä. Muiden asiakkaiden järkyttyneiden silmien seuratessa parkkeerasin sedän selin minuun ja aloin paketoida kukkia mykän raivon vallassa. Takaisin vaeltessamme niitä helvetin rehunyssäköitä roikkui kaikkialla pitkin pyörätuolia, ja melkoisessa epätasapainossa kiikkuva tuoli päätti jumittua lumiseen kohtaan keskelle suojatietä. Työnsin, väänsin ja käänsin tuolia neljän ruuhkassa autojen töötätessä ja miehen huutaessa perkelettä naama punaisena. Vartin väännön jälkeen joku ystävällismielinen henkilö riensi avukseni, ja saimme nostettua tuolin ja ukon takaisin oikeille urille. Perillä palvelutalossa tärisin häpeästä ja pakokauhusta keittiön pöytään nojaten. ”Jaahas, tulipas nälkä! Lämmitäpä sitä lasagnea ja vähän saatanan äkkiä.”, kehotti sen sijaan setä vittumaisesti virnuillen.

Torkahtelut etäpalavereissa
Etäyhteyksien ääressä istuminen on paikoin puuduttavaa, ja tarjoaa työuupuneelle ihan liian paljon mahdollisuuksia nukahteluun. Eräänä aamuna jäätyäni tuttavan sänkyyn nukkumaan osallistuin aamupaltsuun villapaitaan ja peittoon kääriytyneenä, vain herätäkseni (kuinkahan pitkää?) tovia myöhemmin siihen, että kaikkien naamat näyttänyt ruutunäkymä oli vaihtunut yhteen suureen puhuvaan päähän joka kyseli täysin käsittämättömiä. Minulla ei ollut mitään käsitystä, olinko kuorsannut, kuolannut vai hakannut päätäni ruutuun kokouksen ajan. Samantyyppinen tilanne tapahtui, kun olin äitini luona etäilemässä ja kuuntelin sohvalla pötkötellen koulutuksen vetäjän jargonia. Havahduin sikeästä unesta siihen, kun ohjaaja tokaisi , että voisimme nyt lukea viimeisen puolen tunnin aikana tehdyt muistiinpanomme. Tietämättä aiheesta mitään päätin yrittää pelastaa perseeni lausumalla mikrofoniin mystisesti ”Kolme sanaa: Muutos, kuunteleminen, läheisyys” –  hämmentyneestä hiljaisuudesta saatoin päätellä, etteivät hölinäni liittyneet millään tavoin käsiteltyihin teemoihin.

Turpa kiinni turvallisessa tilassa!
Meillä oli menossa luottamuksellinen puinti pienryhmän kanssa. Ihmiset avautuivat antaumuksella ja heille oli vakuutettu että tilanne on täysin kiiretön ja erittäin turvallinen sisimpien tuntojensa vuodattamiseen. Päivä oli ollut pitkä, ja kiinnostavista keskusteluista huolimatta keskittymiseni alkoi herpaantua verensokerin laskiessa uhkaavasti. Työtoveri viittoili minua lounaalle, ja minä huusin hänelle ”Vartti vielä niin pääsen tuskastani !” . Heti huikattuani tajusin, että mikkini oli päällä…

Noloilujen lista kasvaa viikko viikolta, eikä mikään määrä aikaa ja päiväkirjoja riitä niiden kirjaamiseen. En vieläkään ole oppinut sietämään täydellisesti häpeää, mutta ehkä ajattelemaan edes toisinaan , että moka voi olla myös lahja. Suhtaudun ainakin empaattisesti toisten töppäilyihin enkä halua vetää mattoa kenenkään jalkojen alta. Maailma on asteen parempi paikka, jos jelpimme toisiamme silloin kun pyörätuolin renkaat tai aivot ovat jumissa ja järjenlähtö lähellä!

otsikko: Mariska – Tarkasta tämä

Avainsanat: , , , , , , , ,
Työ ja raha Oma elämä Työ Höpsöä