Rakkaudesta romcomiin osa I : Ihanat, ikävät ihmissuhteet

Nyt kun kaikenlainen seksismi on taas tapetilla, somessa pyörii meemi, jossa kehotetaan miehiä miettimään, miltä tuntuisi ajatella oman tyttären seurustelevan kaltaisensa tyypin kanssa. Jos ajatus saa hymyilemään, mies on turvallisilla vesillä. Pohdin, mitä itse pohtisin imaginaarisen ipanani seurustellessa minunlaiseni kukkahatun kanssa. Varmaan että voi vttu, helpommallakin voisit elämässä päästä! Kaikki jotka ovat tunteneet minut viittä minuuttia pidempään, tietävät että tunteita on, muttei välttis aina keinoja niiden ilmaisuun.

Syytän tunne-elämäni epätasapainosta itseäni äitiä lamaa traumoja romanttisia komedioita. Voi kuinka toivoisin voivani sanoa, että olen immuuni hömppäleffoille- ja sarjoille, mutta olen katsonut niitä sekä lukenut niiden inspiraationa olleita kirjoja roppakaupalla pienestä pitäen joten niiden juonikuviot ovat syvällä liskoaivojeni uumenissa.

Yksi lemppari-romcomeistani on 500 days of Summer. Vaikka siitäkin on sittemmin paljastunut indiesöpöilyyn ja musa-anekdootteihin verhottua misogyniaa, saa elokuva silti sydämeni jättämään pari lyöntiä väliin. Samastun epämääräisen ihmissuhteen kutkuttavaan jännitykseen, musiikin fiilistelyyn (The Smiths ♥), pikkunäppärään piikittelyyn, hipsteriestetiikkaan ja kaikkeen siihen, mistä identiteettini rakentui, kun yritin muodostaa käsitystä aikuisesta itsestäni. Sittemmin olen todennut kerran jos toisenkin, ettei ihanaa ystävyysihastusta pitäisi koskaan pilata pussaamalla – mutta voi että se hetki on suloinen!

Välillä romcomit saavat sekoitettua pään niin huolella, että ymmärrän jopa ystävääni joka kelpuuttaa kainalokaverikseen tyypin joka on saatanan sekaisin ihan joka tapaamisella. Ajatus siitä että pitää olla joku, elää vahvana varsinkin meissä naisihmisissä. Kasuaalin kaljoittelun ja kalsareissa piereskelyn tai pahatkin tavat saa paketoitua pumpuliin, kun kertoo aamulla töissä että on mullakin ihana mies.

Romanttiset komediat saavat vaihtelevasti joko haaveilemaan siirappisesta söpöilystä tai antavat voimaa siitä yli pääsemiseen, mutta aina hömppäviihde on jollain tavalla elämässäni läsnä. Omassa elämässä on enemmän sitä (tragi)komediaa ja romantiikka loistaa usein poissaolollaan, mutta onneksi mielikuvitus onnistuu aika ajoin kullittamaan – eheheh- tavallisetkin tilanteet vähän arjen yläpuolelle ja sirottelemaan romantiikan tähtipölyä tomuisen kyläpahasen ylle.

Kirjallisuustaustani auttaa näkemään myös ohikiitävät hetket runollisina ja suorastaan elokuvallisina:

Astelemme kaverin kanssa korkkareissa pitkin Lahen katua – hei melkein kuin Sex in the cityn muijat manhattanilla

Tyyppi odottaa parkkiksella nojaillen coolisti autoonsa – klassikkosetti kuumissa fiftarihenkisissä romcomeissa!

Löydän taskustani käsin kirjoitetun kirjeen – siis suoraan Ylpeyden ja Ennakkoluulon ajoilta

Siemailen roseeviiniä pariisilaisella parvekkeella, jostain kantautuu musiikkia – olen oman elämäni Amélie

On muuten sosiaalinen ja seksuaalinen itsari kertoa miehelle, että diggaa Amélie-elokuvasta. Tämä tunnustus kun aiheuttaa lähes poikkeuksetta suurta kauhua ja halua paeta haavemaailmassa maleksivan runotytön kynsistä. Itsehän ajattelen, että vain tosimies isolla T:llä kestää romantiikkaa rrrranskalaisittain. Ehkä herkän sieluni vastapariksi tarvittaisiinkin joku bädäri Rambo tai Tony Montana?  “The only thing in this world that gives orders is balls.”

Sekin on kyllä romcomeista opittua, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Joku viisaampi voi kertoa, onko näin? Toiset toki kiihottuvat pikku väittelystä (en tietenkään puhu itsestäni…) mutta monelle nainen ja mielipiteet ovat kuolettava yhdistelmä, joka nirhaa myös alkavan ihmissuhteen. Palataan myöhemmissä postauksissa siihen, mitä naisen tai miekkosen tulisi leffojen stereotypioiden mukaan olla, mutta mulle on jäänyt mysteeriksi, onko vastakappaleiden välinen voima reaalimaailmassa magneettista, vai ennemminkin toisiaan hylkivää energiaa.

Hömppäviihde väittää, ettei  iskupuuhissa kannata samantien lannistua, vaan vongata ja päivystää ihastuksen oven takana sekä pommittaa tätä erilaisin keinoin. Nykyisten vainolakien aikana tämä on tietysti vähän riskialtista, mutta myönnän että vuosien romcomituksessa vaurioitunutta romantiikkahermoani kutkuttaa ajatus, että joskus vielä koittaa se oikea hetki jolloin joku vanha rakkaus tai epäonninen yritys roihahtaa uuteen liekkiin.

Leffasuhteet etenevät usein kaikesta draamasta huolimatta perinteisten kaavojen mukaan: seurustelu, yhteinen asunto, kihlat, häät, lapset ja hautapaikka. Tätä valmiiksi paketoitua settiä on tarjoitu lähes jokaiselle halki elämän, joten ei kai se ihme ole, että on vaikea rikkoa kaavaa. Koen virkistävänä, että uusimmissa sarjoissa on tarjolla muunlaisiakin malleja, esimerkiksi erillään asuminen saattaa olla monen suhteen pelastus ja ikuisen onnen avain – ainakin jos vaihtoehtona on viettää yhteistä arkea minimaalisessa kaupunkiasunnissa.

Girls –sarja meni minulta ilmestyessään hieman ohi, mutta sittemmin satunnaisia jaksoja nähneenä olen todennut sen tosiaan olleen monilta osin edellä aikaansa! Sarjassa näytettiin monenlaisia ihmissuhteita, kehoja ja seksiä. Sekstailu oli vallan realistista sähellystä: aloitteen tekeminen on haparoivaa,kondomi ei aukea, kunto ei kestä, erektio lopahtaa, toinen nukahtaa kesken homman ja liha tytisee. Sarjassa oli kiitettävästi niin kalpean laihoja, karvaisia, treenattuja kuin raskausarpien juovittamia pulskiakin vartaloita  – virkistävää, sympaattista ja edes suhteellisen realistista.

Leffoissa eroaminen voi olla dramaattista tavaroiden heittelyä, raivosekstailua tai itkemistä vesisateessa, mutta yleensä osapuolet joko palaavat yhteen tai muodostavat kypsän, aikuisen ja superläheisen ystävyyssuhteen. Jälkimmäinen on itselleni vähän vaikeaa, mutta myönnän haaveilevani sellaisesta. Mikä onkaan elämässä parempaa kuin lojaali ja rakas ystävä – vieläpä vastakkaista sukupuolta oleva sellainen.

Elokuvien bestissuhteet ovat monenkirjavia, mutta usein ainakin naisoletetuilla on lojaali bff, johon on ikuinen side. Ystävyys kestää ja ylittää kaikki paskat parisuhteet, riidat, välimatkat ja muut elämänkriisit. Olen ollut aikoinani aika heikkona tällaisiin intensiivisiin ystävyyksiin, ja hukuttanut ystäväni sisarellisiin rakkaudentunnustuksiin. Kaipaan sitä aikaa, kun kavereiden kanssa avauduttiin alhaisimmistakin tunnoista kirjevihkoon – sellaisia aiheita ei puida puhumalla!

Leffaystävät ovat aina kovin tyypiteltyjä: Pullea hauska tyttö, blondi seksipommi, fiksu rillipäänörtti ja piinkova uraohjus. Ei liene vaikea arvata mihin kategoriaan itseni olen tunkenut, vaikka fiksuudesta voikin olla montaa mieltä. Sinkkuelämää sarjassa lempihahmoni oli Miranda, lyhyttukkainen lakinainen, joka pamautteli kyynisiä kommentteja ja kaipasi suhteelta sekä tiukkoja tasa-arvokeskusteluja että spontaania pussailua rappukäytävässä.

Tällä hetkellä, kuten olen hehkuttanutkin, seuraan komediasarjaa Grace and Frankie. Siinä kaksi jo pitkästi menopaussin ylittänyttä naista sanailee nokkelasti naiseudesta ja itsenäisyydestä sekä toki rakkaudestakin. En tiedä, mitä pitäisi ajatella että kolkyt plussana skippaan keski-iän esikuvat ja hyppään suoran harppauksen seniorisutinoihin, mutta yksin elävän elämässä nämä bad assit leidit todella toimivat! Sarja on toki varsin jenkkiläinen ja varsin keskiluokkainen , mutta silti siinä on kuvattu eroja, suruja, riippuvuuksia,seksuaalisuuden moninaisuutta, vanhuuden vaivoja ja erityisesti ystävyyttä varsin virkistävällä tavalla. Pääosamuikit ovat ehkä vierailleet veitsen alla, mutta ovat kuitenkin kaukana äärimmilleen kiristetyistä kissanaisista, ja on virkistävä nähdä edes pari silmäryppyä ja kuulla jutustelua kipeistä lonkista eikä aina vain kolmen tunnin salitreeneistä ja erilaisista implanteista.

Romcomeissa ei loppujen lopuksi ole kyse sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ihonväristä tai iästä, vaan ihmisten välisestä yhteydestä, josta kai melkein jokainen ajoittain haaveilee. Aina vain koskettaa,kun joku elokuvan ihana ensirakastaja ajaa rankkasateessa  lentokentälle, juoksee halki peltojen tai jättää viestin puhelinvastaajaan kertoakseen vuolaasti tunteistaan rakastamalleen ihmiselle. Höttöhempeilykuplan räjäyttää sitten positiivisella tavalla esimerkiksi Radalla– leffan hölmönhilpeä kohtaus, jossa naiset pohtivat ravintolapöydässä mitä miehet haluavat mieluiten kuulla, ja aloittavat yhteislaulun ”too big to fit in here” . Kyseinen setti nauratti huolestuttavan paljon lähinnä koska anatomiani ansiosta en edes joudu valehtelemaan todetessani että ”onpa sulla iso” …

Olin vakava ja filosofinen teini, ja terapeuttini on sanonut että koittaa kovasti käynnistää minulle murkkukapinan! Jää nähtäväksi, onnistuuko tämä hurja suunnitelma, ja millainen onkaan mahdollinen murrosikäinen minä. Odotan mielenkiinnolla, mikä ihana elokuvateos kuvaa sen läpimurron tunnelmaa, varmaan sitten joku teinivuosieni suosikki kuten Hellraiser, Maissilapset tai Manaaja. Eiku …

  ♥♥

* Tähän tekstiin inspiroi dokumentti, nimeltään mikäs muukaan kuin ”Romantic Comendy”, jossa on niin paljon elokuvapussailua, että en tiedä onko sen katsominen kelpo korviketta vai sulaa hulluutta halipulassa (shit, lupasinko etten käytä ko. sanaa enää ikinä tässä blogissa!?).

* kuvat Pixabay ja Wallpapercave.com

♥♥

Seuraavaksi haluaisin katsoa romantiikan saralla:
-Go´ds own country
-Big sick
– Palm Springs

Suosittelen jo katsomieni perusteella: 
– 500 days Of Summer (jos yhtään ihastuit leffaan, will u marry me plz?)
– Heartbeats
– Bridget Jones’s Diary
– Blue is the warmest color
– Love Actually (aika ilmiselvä valinta, mutta on erityisesti joulun ajan must see..!)
– Frances Ha