Sä saat mut näkymään

Kello on puolen yön, ihailen, sul on siistii
En saa odotella sua ellet nimenomaan pyydä niin

(Apokalyptinen) häpeä on läsnä joka hetkessä, mutta sen ohella kamalin ja ehkä toisaalta sitten myös eniten sitä häpeää tuottavin tunnetila on huomionkipeys. Tarkempi termi tälle fiilikselle voisi olla tarvitsevuus. Minulle on jostain käsittämättömästä kiintymyssuhdepulmasta ja yleisestä epävarmuudesta johtuen aina ollut vaikea myöntää olevani heikko ja haluavani huomiota,halauksia kehuja tai ihailua.

Minun on myös erittäin vaikea ottaa positiivista palautetta vastaan. Uskottelen itselleni kuin Vestan biisissä, että ”Tuun ilman huomioo toimeen”, vaikka ei kai kukaan oikeasti täysin immuuni ihailulle ole. Tälläkin hetkellä hävettää hirmuisesti, kun koitan tässä kirjoittaa kaikkien luettavaksi sen tosiasian, että kyllä minäkin kaipaan kauniita sanoja. No, nyt se on ääneen sanottu tai siis ainakin kirjalliseen muotoon sanoitettu!

”Mitäs minusta, minähän olen vain tämmöinen”. Onko juuri mitään epäviehättävämpää kuin itsensä alentaminen? On vain niin kovin kivuliasta antaa toisten imarrella ja olla kivoja, koska sen jälkeen tekee entistä kipeämpää, jos kehut jossain vaiheessa loppuvatkin. Menettämisen pelko estää positiivisten tunteiden ilmaisun ja vastaanottamisen. Olen kuin se siili, joka nyyhkii itsekseen piikkikuorensa alla.

Koska kehut ovat itselleni vallan vakava ja vaikea asia, annan satunnaisille sanoille liikaa painoarvoa – älä sano minua ihanaksi, jos et tarkoita sitä! Saatan itse ilmaista kaipuun kaveria kohtaan tai ihastuksen ihmeelliseen ihmisolentoon huomioimalla tätä ylenpalttisesti, huolehtimalla, höpöttämällä joutavia tai muuten lähestymällä tavoin, jonka vastaanottava osapuoli saattaa kokea turhaksi ja ärsyttäväksi. Ei ole helppoa hyväksyä, että minä en ole se ihminen jolta kuoliaaksihalaamiseni kohde huomiota haluaa.

Valaiset mun tien
Ku juttelet mulle

Olen kirjoittanut aiemminkin, että katseen kohteena oleminen on minulle haastavaa, tunnen itseni alastomaksi ja haavoittuvaksi. Vatsa kääntyy viisi kertaa ympäri, jos joku katsoo silmiin tai sanoo jotain mukavaa. Kerran kaupassa höpsön oloinen setä totesi, että olen varmaan tanssija koska nilkan ojennukseni jugurttihyllyn äärellä oli niin kaunis. Nauratti, hymyilytti, herkisti ja koko loppupäivä oli pelastettu. Omasin myös sen verran tilannetajua, että totesin ”tanssijan kyllä tunnistavan toisen samanlaisen”, saaden miehenkin jalan nousemaan vähän keveämmin.

Millaisia sitten ovat kauneimmat kuulemani kehut? Ehkä sellaiset, joiden voin ajatella edes etäisesti olevan totta. Kun joku tunnistaa persoonastani piirteitä ja hyväksyy ne, ehkä jopa pitää niitä mukavina, on astetta helpompi olla omissa nahoissaan. En tietenkään tarvitse muiden lupaa olemassaolooni, enkä jatkuvaa vakuuttelua siitä, että riitän , mutta onhan se kiva toisinaan kuulla, että herkkyys voi olla myös hyve, tai hymy, jota peittelen, voi olla jonkun mielestä söpö.

Aina tai useimmiten pakotettu kehujen kalastelu ei tuota toivottua tulosta. Kun kehaisin kaveriani fiksuksi ja huumorintajuiseksi ja kysyin toiveikkaana että ”Mistä sä tykkäät mussa eniten?”, tyyppi tokaisi että ”Siitä että sä naurat mun vitseille”. Tästä tyrmistyneenä – joskin hieman huvittuneenakin päätin itse yrittää sanoa tyhjien lauseiden sijaan aidosti ajateltuja kohteliaisuuksia toisille aina kun muistan ja saan tilaisuuden.

Toisten huomioiminen lienee yksi hyvinvoinnin peruselementti. Sen ei tarvitse olla mitään jenkkileffojen tyylistä överikirkumista ja pomppimista, kun kaverilla on hieno kampaus, uusi työpaikka tai supersöpö vauvamaha, vaan ihan sellaista tavallista positiivisten asioiden, piirteiden ja tekojen noteeraamista ja ääneen sanomista. Huomioiminen on muutakin kuin kehuja.
Se on sitä, kun näkee ja kuulee toisen ihmisen, on läsnä hetkessä tai ajatuksissa. Se on työpöydällä odottava suklaapatukka ja post it-lappu jossa lukee: ”Ihanaa kun olet olemassa”.