Sä saat mut näkymään

Kello on puolen yön, ihailen, sul on siistii
En saa odotella sua ellet nimenomaan pyydä niin

(Apokalyptinen) häpeä on läsnä joka hetkessä, mutta sen ohella kamalin ja ehkä toisaalta sitten myös eniten sitä häpeää tuottavin tunnetila on huomionkipeys. Tarkempi termi tälle fiilikselle voisi olla tarvitsevuus. Minulle on jostain käsittämättömästä kiintymyssuhdepulmasta ja yleisestä epävarmuudesta johtuen aina ollut vaikea myöntää olevani heikko ja haluavani huomiota,halauksia kehuja tai ihailua.

Minun on myös erittäin vaikea ottaa positiivista palautetta vastaan. Uskottelen itselleni kuin Vestan biisissä, että ”Tuun ilman huomioo toimeen”, vaikka ei kai kukaan oikeasti täysin immuuni ihailulle ole. Tälläkin hetkellä hävettää hirmuisesti, kun koitan tässä kirjoittaa kaikkien luettavaksi sen tosiasian, että kyllä minäkin kaipaan kauniita sanoja. No, nyt se on ääneen sanottu tai siis ainakin kirjalliseen muotoon sanoitettu!

”Mitäs minusta, minähän olen vain tämmöinen”. Onko juuri mitään epäviehättävämpää kuin itsensä alentaminen? On vain niin kovin kivuliasta antaa toisten imarrella ja olla kivoja, koska sen jälkeen tekee entistä kipeämpää, jos kehut jossain vaiheessa loppuvatkin. Menettämisen pelko estää positiivisten tunteiden ilmaisun ja vastaanottamisen. Olen kuin se siili, joka nyyhkii itsekseen piikkikuorensa alla.

Koska kehut ovat itselleni vallan vakava ja vaikea asia, annan satunnaisille sanoille liikaa painoarvoa – älä sano minua ihanaksi, jos et tarkoita sitä! Saatan itse ilmaista kaipuun kaveria kohtaan tai ihastuksen ihmeelliseen ihmisolentoon huomioimalla tätä ylenpalttisesti, huolehtimalla, höpöttämällä joutavia tai muuten lähestymällä tavoin, jonka vastaanottava osapuoli saattaa kokea turhaksi ja ärsyttäväksi. Ei ole helppoa hyväksyä, että minä en ole se ihminen jolta kuoliaaksihalaamiseni kohde huomiota haluaa.

Valaiset mun tien
Ku juttelet mulle

Olen kirjoittanut aiemminkin, että katseen kohteena oleminen on minulle haastavaa, tunnen itseni alastomaksi ja haavoittuvaksi. Vatsa kääntyy viisi kertaa ympäri, jos joku katsoo silmiin tai sanoo jotain mukavaa. Kerran kaupassa höpsön oloinen setä totesi, että olen varmaan tanssija koska nilkan ojennukseni jugurttihyllyn äärellä oli niin kaunis. Nauratti, hymyilytti, herkisti ja koko loppupäivä oli pelastettu. Omasin myös sen verran tilannetajua, että totesin ”tanssijan kyllä tunnistavan toisen samanlaisen”, saaden miehenkin jalan nousemaan vähän keveämmin.

Millaisia sitten ovat kauneimmat kuulemani kehut? Ehkä sellaiset, joiden voin ajatella edes etäisesti olevan totta. Kun joku tunnistaa persoonastani piirteitä ja hyväksyy ne, ehkä jopa pitää niitä mukavina, on astetta helpompi olla omissa nahoissaan. En tietenkään tarvitse muiden lupaa olemassaolooni, enkä jatkuvaa vakuuttelua siitä, että riitän , mutta onhan se kiva toisinaan kuulla, että herkkyys voi olla myös hyve, tai hymy, jota peittelen, voi olla jonkun mielestä söpö.

Aina tai useimmiten pakotettu kehujen kalastelu ei tuota toivottua tulosta. Kun kehaisin kaveriani fiksuksi ja huumorintajuiseksi ja kysyin toiveikkaana että ”Mistä sä tykkäät mussa eniten?”, tyyppi tokaisi että ”Siitä että sä naurat mun vitseille”. Tästä tyrmistyneenä – joskin hieman huvittuneenakin päätin itse yrittää sanoa tyhjien lauseiden sijaan aidosti ajateltuja kohteliaisuuksia toisille aina kun muistan ja saan tilaisuuden.

Toisten huomioiminen lienee yksi hyvinvoinnin peruselementti. Sen ei tarvitse olla mitään jenkkileffojen tyylistä överikirkumista ja pomppimista, kun kaverilla on hieno kampaus, uusi työpaikka tai supersöpö vauvamaha, vaan ihan sellaista tavallista positiivisten asioiden, piirteiden ja tekojen noteeraamista ja ääneen sanomista. Huomioiminen on muutakin kuin kehuja.
Se on sitä, kun näkee ja kuulee toisen ihmisen, on läsnä hetkessä tai ajatuksissa. Se on työpöydällä odottava suklaapatukka ja post it-lappu jossa lukee: ”Ihanaa kun olet olemassa”.

suhteet hyva-olo ystavat-ja-perhe rakkaus
Kommentit (8)
  1. Ihmiset haluavat huomiota, ja se on ihan luonnollista – koska siinä on kyse juuri siitä, että huomio tekee meidät näkyviksi. Siihen nähden huomion kerjäämisestä puhutaan mielestäni joskus todella rumasti ja halveksivasti. Vähän niin kuin varastamisesta. En ymmärrä sitä, koska vaikka joku suoranaisesti kerjäisi huomioita, eikö se kerro vain siitä, ettei sitä ehkä ole saatu tarpeeksi? Ja mikä rikos se sitten on?

    Taannoin eräs tuttavani, sinänsä oikein fiksu ihminen, puhui paatoksella siitä, kuinka kauhean inhottavaksi hän kokee sen, että osa hänen työkavereistaan kaipaa kiitosta ja kunniaa. Hän oli sitä mieltä, että silloin on valittu väärä ala. Minä taas mietin, miksi pitäisi olla olemassa mitään alaa, jolla ihmisen täytyy olla näkymätön. Eikö jokainen halua, että hänen työpanoksensa nähdään ja huomataan, ja mikä siinä muka on väärin?

    Ehkä tästä päästään takaisin siihen varastamiseen. Moni, jota muiden saama huomio ja etenkin sen kerjääminen suututtavat ja harmittavat, taitaa todellisuudessa itse kaivata huomiota kovastikin. Kun joku muu sitten saa tai edes toivoo sitä, sen koetaan olevan mahdollisesti itseltä pois. Siis tosiaan jonkinlaista varastamista… Niin hölmöä kuin se onkin.

    Minä uskallan ainakin vilpittömästi kehaista, että osaat kirjoittaa hyvin hauskasti ja se hauskuus näyttää perustuvan taitoon, jota arvostan: rikkaaseen sanastoon ja taitavaan sanankäyttöön. Ne eivät ole itsestään selviä asioita vaan ehkä jopa vähän katoavaa kansanperinnettä. Siispä täältä tulee ainakin pisteet hyvästä, hersyvästä kielestä!

    1. Vaikka nämä olivatkin varmaan nyt just niitä ”kalasteltuja” kehuja niin KIITOS 😻 Lämmittäviä sanoja kirjoittamista rakastavalle!

      Mitä kommenttiisi muuten tulee, niin (jälleen kerran) hyvä pointti; miksi toisen kehuminen olisi itseltä pois? Toki toisen epävarmuus voi olla ahdistavaa ja kiusallista – siis jos kehuja ja varmisteluja kaipaa ihan koko ajan- mutta totta tuokin, että varmaankin kehuista on vajausta jos niitä pitää ns.kerjätä. Ei kai tosiaan sellaista työtä tai hommaa olekaan, mistä ei kiitos kelpaisi! En ole itse kovin näkyvä saati näyttävä hahmo, mutta jos joku vaikkapa ulkomuodollaan herättää ja ”kerjää” tahi ”varastaa” huomiota, ihan mielelläni kehun ja kommentoin tämän vaivannäköä.

      Olen joskus oman ällöttävän epävarmuuteni vuoksi varmasti syyllistynyt ihmissuhteessa sellaiseen, että olen kokenut toisen olevan niin itsevarma ja saavan paljon kohteliaisuuksia, ettei minun tarvitse häntä kehua koska hän tietää jo olevansa hyvä ja ihana. Tosi kauheaa! Totta kai läheinen tyyppi on ansainnut kuulla että minä(kin) pidän hänestä!!

      Laittaakseni ansaitusti hyvän kiertämään, sanottakoon että sinun älykäs ja analyyttinen otteesi (sekä kommenteissa että ) blogissa käsittelemissäsi teemoissa ihastuttaa ja ilahduttaa! Tuot esiin hyviä ja haastaviakin ajatuksia & näkökulmia kiihkoilematta ja vieläpä kadehdittavan hyvällä ja selkeällä kielellä. Tekstejäsi on ilo lukea!

      1. Kiitos vastakehuista! <3 Paitsi että kehuja on ylipäätään kiva vastaanottaa, on erityisen mukava kuulla, että on jonkun mielestä onnistunut kirjoituksissaan juuri siinä, mitä yrittääkin. 🙂

  2. Mie kans...
    18.3.2022, 07:44

    Minä kehun myös aika helposti kun on sen paikka, mutta on se niin vaikea saada kehuja kun en tiedä miten suhtautua niihin, ihan kohteliaisuutena vai sellaisena että sanat todella tarkoittaa sitä mtä sanotaan. 🤔

    1. Joo!
      Pitäis varmaan opetella kiittämään ja kumartamaan, sen kummemmin miettimättä oliko kehu ”tosi” vai pelkkä heitto vain. Tosin läheisemmissä ihmissuhteissa toisen sanoihin olisi kiva uskoa..
      Ihana että muiden kehuminen luonnistuu sulta! <3

      1. Mie kans...
        18.3.2022, 13:36

        Pikku hiljaa kehuminen suujuu paremmin ja paremmin , se on minulle myös tärkeää etten lämpimikseni kehu mitään tai ketään vaan tarkoitan sitä ja tunnen niin . 🤔😊

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *