Suhteellisen vakavissaan

Sinkkuus, yksineläminen, yksinäisyys – kaikki alati kasvavia elämänmuotoja, mutta eivät suinkaan synonyymeja toisilleen. Joskus on tullut toisteltua, että suurin osa ihmisistä elää parisuhteessa tai ainakin kaipaa sellaista, mutta tämän olen jo muuttanut puheissani muotoon suuri osa. Yksin asuvien määrä lähentelee nimittäin jo puolta (n.46 %) suomalaisista, ja itsekin kuulun tähän himpun pienempään puoliskoon väestöstä. Toki osa tilastojen yksin asustelevistakin elää siitä huolimatta erilaisissa suhdemuodostelmissa, tapailee tai seurustelee.

Sinkkuus mielletään usein väliaikaiseksi elämänvaiheeksi kenties varhaisaikuisuudessa tai eron ja uuden pari (tai moni-) suhteen välissä. Vallitseva oletus ja normi on pitkään ollut perinteinen parillistumisen kaava: tutustuminen, treffailu, yhteen muutto, kihlat, yhteinen asunto, häät ja mahdollinen lapsi tai jotain sinne päin, hieman vaihtelevassa järjestyksessä. Tämä narratiivi ei ole enää hetkeen pitänyt paikkaansa kaikkien elämässä, mutta meihin toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta saakka juurrutettua tarinaa siitä, miten elämän kuuluisi mennä, ei ole ihan helppoa ja vaivatonta muuttaa. Sinkkuus saattaa aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta, ahdistusta tai jopa epätoivoa. Vielä haasteellisempaa omaa elämänpiiriä ja perhettä on muodostaa, jos edustaa jotain vähemmistöä.

Yksinäisyyttä voi kokea parisuhteessa tai ilman sitä, mutta tietenkin riski yksinäisyyteen kasvaa, jos henkilö elää ja asuu yksin.  Viime aikoina mediassa on keskusteltu vilkkaasti miesten (seksuaalisesta) yksinäisyydestä, jonka esitettiin raflaavasti olevan jopa turvallisuusuhka kanssaihmisille! Jollekin sinkkuelämä voi tarkoittaa aktiivista sosiaalista elämää ja harrastuksia, toiselle taas kokemusta siitä, että on jäänyt monesta paitsi ja ulkopuolelle. Kokemusta perusturvallisuudesta voi olla haastavampi saavuttaa, kun sohvalla ei röhnötä ketään vakituista arjen taistelutoveria. Parisuhteellisten pulmana voi taasen olla esimerkiksi se, että yhteydenpito ystäviin kariutuu, kun rakkaussuhde vie kaiken vapaa-ajan.

Miksi kumppanin löytäminen sitten näyttäytyy nykyään niin hemmetin haastavana? Tämän hetken deittielämästä ei voi puhua mainitsematta Tinderiä, sillä se tuntuu olevan ainut tapa hankkia seksi- tai seurustelukumppaneita. Naamakuvien tauoton swaippailu ei vaan voi olla vaikuttamatta ajatuksiin parisuhteesta. Tökeröt kommentit, ulkonäön merkityksen korostuminen, lukuisten keskusteluiden käyminen yhtä aikaa ja uuteen ihmiseen kerta toisensa jälkeen tutustuminen tuntuu tosi kuormittavalta! Erityisesti miehet kommentoivat usein jo pelkkien matchien saamisen olevan vaikeaa, jos fotogeenisyyttä ja verbaalisia taitoja ei ole riittävästi. Toisaalta en tiedä, onko miesten taktiikka likettää kaikkia naisia profiileihin katsomatta sen parempi juttu. En ihan yhdy kitinään kohtuuttomista kriteereistä, mutta varmasti moni livenä ihan tavallinen ihminen näyttäytyy Tinderissä todellisuutta typerämmän oloisena tyyppinä.

Yhteiskunnassa kai hieman edennyt tasa-arvo on muuttanut deittailuskeneä erityisesti niiltä osin, että naisellakin on vapauksia valita kumppani, elää yksin, olla menemättä naimisiin, panostaa uraan, olla hankkimatta lapsia ja tehdä muita sellaisia arvovalintoja, jotka aiemmin ovat olleet korkeintaan merkittävästi varallisuutta omaavien miesten mahdollisuuksia. Naisten emansipaatio tuntuu ymmärrettävästi hieman uhkaavaltakin, kun osa vaimoketta kaipaavista saattaa tahtomattaan jäädä ilman seksisuhdetta tai toivomaansa perhettä, vaikka äiti aina lupasi, että kyllä se puoliso löytyy. Tahattoman lapsettomuuden kokemus on aina kipeä, ja erityisen lopullinen se voi olla miehille, joilla on vähemmän tai ei ollenkaan mahdollisuuksia itselliseen vanhemmuuteen.

Nykyihmisillä on ihan valtavasti tietoa ihmissuhteista: käydään omassa ja pariterapiassa, luetaan kirjoja, tehdään tunnelukkotestejä ja harrastetaan tantraa ja tarotia. Silti tuntuu, että todellinen yhteys ihmisten välillä on kuihtunut kuihtumistaan. Suhteet jäävät pinnalliseksi ja päättyvät lyhyeen, on paljon puhetta seksistä mutta ihmiset hakeutuvat yhä vähemmän fyysiseen kontaktiin toistensa kanssa. Kaikenlaista kaunista saa rahalla OnlyFansista (joka onkin sitten oma aiheensa..), mutta sitten yksinäisyys iskee sunnuntain krapulahuuruissa.

Useiden tutkimusten mukaan sinkkuna elävät miehet ovat onnettomampia kuin sinkkunaiset, jotka vastaavasti saattavat olla jopa onnellisempia kuin parisuhteessa olevat. Tulos herättää mietteitä siitä, että parisuhteiden ja erityisesti lapsiperheiden tasa-arvossa on vielä paljon parantamisen varaa. Jos suhde tarkoittaa naiselle mahdollisesti hieman säännöllisempää seksiä, mutta enimmäkseen vain lisää työtä, alkaa tehokas vibraattori varmasti tuntua houkuttelevammalta kuin aikuinen vauva hyysättävänä.

Pohtimisen arvoinen asia kotitöiden ohella on käytöstavat. Olen ollut huomaavinani, että sellainen kohtelias tai edes kohtuullinen kyky kommunikoida tuntuu olevan hieman hukassa. Tapa toimia suhteissa ja ihan vaan sosialisoidessa ihmisten kanssa on päiväkotitasoa. Työelämässä törmää asiakkaisiin, jotka saattavat tokaista ”Vttu kun minä käsken, niin sinähän hyppäät” – mitenhän tälläinen tyyppi puhuu mahdolliselle puolisolleen? Kuten Rouva R hyvin totesi, parisuhdetta havitellessa on ihan hyvä tuumata, mitä itsellä on toiselle tarjottavana. Jos haluaa rakentaa jotain pysyvää toisen ihmisen kanssa, niin mielestäni pyrkimyksenä ja haluna pitäisi olla se, että on toiselle kiva useammin kuin kerran kuukaudessa.

Kaikkea on, paitsi rakkautta. Kauniita ja rohkeita sinkkuja sekstailee paratiisisaarella, mutta tosielämä on jotain muuta. Miten voi rauhassa tutustua ja rakentaa luottamusta, jos toisella tai molemmilla on toinen jalka jo lähtökohtaisesti oven raossa siltä varalta, että jotain parempaa saattaa tulla tarjolle? Jos ei tykkää toisesta niin ei tarvitse tyytyä, mutta myös täyden kympin kumppanin etsimisestä saa itselleen päivätyön. Parisuhde ei ole toivon mukaan koko elämä, vaan mahdollinen osa siitä ja ehkäpä se kirsikka kakun päällä, joten aivan kaikkia toiveita ja haaveita ei kannata kasata yhden ihmisen varaan. On parisuhdejuttuja ja niitä muita juttuja.

Itse teen lähinnä niitä muita juttuja, mutta koen kyllä empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka syystä tai toisesta eivät löydä kumppania, vaikka se on heidän suurin toiveensa. Suurin osa seuraa etsivistä on ihan tavallisia mukavia tyyppejä, joilla on vain käynyt huono tuuri, ja se oikea ei ole tullut vastaan omassa elämänpiirissä. Toki on myös henkilöitä, joiden henkilökohtaiset ongelmat tekevät ihmisten tapailun lähes mahdottoman tuntuiseksi. Oli syy mikä tahansa, toivoisin että kukaan ei jätä elämäänsä kokonaan elämättä vaikkei kumppania löytyisi heti tai koskaan. Ehkä voi miettiä, voisiko yhteyttä ja kontaktia muihin ihmisiin lisätä muulla tavoin. Kiintymys, huolenpito ja omannäköinen seksuaalisuus ovat ihmisotukselle tärkeitä juttuja, ja niitä voi kukin osaltaan pyrkiä mahdollisuuksien mukaan toteuttamaan. Itse jatkan ihmissuhteiden seurailua vanhanpiian kammaristani vankalla keittiöpsykologian kokemuksella. Saatanpa toisinaan rohjeta päiväkahvillekin, vaan en alttarille.