Talvi on Pohjolan oikea vuodenaika

Syksyllä näytti, ettei talvea tulekaan. Nyt valkoista pskaa sataa taivaan täydeltä, ja vaikka junat ovat myöhässä, autot jumissa, ihmiset lapioiden kanssa kadulla ja kaikki peruttu, olen salaa vähän onnellinen. Lumi peittää alleen maassa lojuvat maskit, keräämättömät koiran jätökset, tunteet, muistot ja varmaan ruumiitkin, jos niikseen tulee. Saa olla vähän sydän kylmänä ja kasvot kiveä, huulet sinisinä ja hartiat korvissa. Ei erotu joukosta, kun muutkin ovat jäässä.

Ei kyllä saisi iloita lumimyrskystä, luulen. Mietin niitä, jotka työkseen tai aamupuhteikseen kaivavat itsensä ja autonsa ja erinäisiä muita asioita hangesta, tai kahlaavat kakaroiden kanssa leikkipuistoon tai kiiruhtavat pyörällä liukastellen kauppaan hakemaan kaljaa. Hetken harkitsen tarjoutuvani jollekin omakotitaloilijalle lumityöavuksi, mutta kaverilta saatu kuva auratusta hulppean hirsihuvilan pihasta saatetekstillä ”Ylemmän keskiluokan arkea” saa minut nostamaan jalat ylös kerrostalokämppäni seinälle. Olen ihan reipas lapioimaan, mutta se laupeudentyö vaatii kohtalaiset kompensaatiot sekä vähemmän tai ainakin tasokkaampaa vittuilua.

Nuori mies lapioi lunta maatason asuntonsa edessä ratkiriemastuneen näköisenä. Naapurin setä tulee kehumaan, mikä ilo on nähdä nuoriso puuhakkaana lumitöiden parissa. Pojan kasvot kirkastuvat entisestään jos mahdollista, ja hetken he kauhovat kasoja kilpaa sedän kanssa. Ikkunasta katselee kuulemma vierailulle tullut saksalainen kaveri, joka sai talven ihmemaan ihasteltavakseen kuin tilauksesta. Pihahommiin ei sakemanni kuitenkaan tule, vaan vahailee verkkaisesti viiksiään sisätiloissa.

Lenkillä ollessani kylmiä kylpyjä ottaa tyyppi, jonka on yllättänyt äkillinen virtsaamisen tarve. Hän ei siirry senttiäkään sivummalle kaivaessaan pissavehkeitä sepaluksestaan esiin ja merkatessaan reviirinsä keskelle kävelytietä. Hänen kaverinsa välttelevät hieman luimuillen katsettani, kun kävelen huppuni alta vilkaisten porukan ohi. Takaani kuuluvista voimasanoista päätellen pakkanen taisi puraista astetta napakammin paljaita paikkoja.

Ilmeisesti lumiukot mielessäni pyörien päivitän työpaikan instagramin tulvilleen miesasiaa ja tunnen kotiin kävellessäni äkillistä lämpöä ja lempeä kuurapartaisia, pakkasenpuremia setiä ja liikenneruuhkassa mietteissään huokailevia miekkosia kohtaan. Ehdotonta rakkautta säteilee niin että pari lumikinosta pihalla sulaa lammikoksi sen voimasta.

Hämärässä heiluu keltatakkisia tyyppejä kolaamassa, lakaisemassa, lapioimassa ja kaikin tavoin käsittelemässä lunta. Katoilla on lunta, katujen reunoilla on lunta, kengissä on lunta. Koirat kiertävät palellen kehää kaikki saman kusisen lumipenkan äärellä, omakotitalojen pihoilla aurataan ahkerasti ja teinit kahlaavat nilkat palelluksissa koulusta kotiin. Punaposkisia lapsia vedetään pulkassa, minä kompastelen väsyneenä – heräsin aamulla aikaisin lumiauran kolahduksiin, jos koskaan nukahdinkaan. On jotenkin lohdullisen pysähtynyttä ja hirveän kotoisaa, pientä ja turvallista. Olen täällä, valkoisen viitan alla odottamassa, keräämässä voimia kevääseen.

Näen sinut
Pitkästä aikaa

Lunta silmäripsissäsi kerrot jotain
Ja hymyilet, sanot:
Täytyy mennä tanssitunnille
Ja minä jään seisomaan lumeen

– Ultra Bra