Vastoinkäymiset kasvattavat (lähinnä k*rpää otsassa)

”Masennus opetti nauttimaan elämästä”

Koen pieniä ärsytyksen värähdyksiä, kun taas kerran joku julkkis kertoo kasvaneensa ihmisenä ja naisena ja hevosena ja puhjenneensa kukkaan ja vieläpä valaistuneensa vakavan sairauden, masennuksen tai muun vttumaisen vastoinkäymisen seurauksena ja ansiosta. On tietysti mahtavaa, jos hankaluuksista selviää ”voittajana” ja vielä bonuksena tulee jotenkin paremmaksi ihmiseksikin, mutta haastan ajatuksen siitä, että ihmisen on koettava jotain kamalaa muuttuakseen paremmaksi tai oppiakseen arvostamaan elämää. Olen törmännyt jopa tyyppeihin, jotka kokevat häpeää tai huonommuutta siitä, että heillä on ollut onnellinen lapsuus tai kaikin puolin ihan tavallinen elämä – mitä ihmettä, nyt niitä valoja päälle!

Ehkä tässä puhuu vain oma katkeruuteni, sillä en koe, että masennusjaksot, menetykset tai tuhoisat ihmissuhteet olisivat tehneet minusta mainittavasti mukavampaa, saati fiksumpaa tyyppiä – päin vastoin. Masennus on murtanut mieltäni kiitettävän kovasti ja saanut ihmissuhteet säröilemään sekä taatusti tuottanut aiheetonta huolta ja harmia sekä itselleni että muille. Jotkut menetykset ovat olleet lähes musertavia, ja saavat edelleen aika ajoin kyyneliin. Kipeät kokemukset seurustelu- tai kaverisuhteissa ovat heikentäneet luottamustani rakkauteen ja ihmisiin yleensä. Perusturvallisuuteni on hemmetin heikko ja kiintymyssuhdemallini semisti sirpaleinen .. Eli kovin paljosta en kipeitä kokemuksia voi kiitellä.

En päivääkään vaihtaisi pois?

Kuoleman porteilla käväisy voi varmasti saada aikaan fiiliksen uudesta elämästä, tai mielenterveyspulmien selättäminen kannustaa jatkamaan arkea hieman aiempaa energisemmin, mutta en osta sitä ajatusta, että kärsimisestä saisi aina sen kirkkaimman kruunun! ”En vaihtaisi päivääkään” on yltiöoptimistinen klisee, ja vaikka vanhoja ei tarvitsekaan kaivella tikku silmässä ja peräosastossa, aika moni voisi varmasti vaihtaa parempiin päivät, jolloin koki vaikkapa päihdepsykoosin, traumatisoivan väkivallanteon tai sydäntä raastavan välirikon.

Suattaapi olla omasta pessimistisestä asenteestani kiinni, mutta odottelen yhä vain (turhaan) viisautta valuvaksi suoraan suoneen erinäisten kurjien ajanjaksojen jälkeen. Jos jotain hyvää ja kaunista olen koettelemuksista oppinutkin, niin kahta suuremmalla kapustalla olen saanut törppöjä toiminta- ja sopeutumismalleja kannettavaksi. Lisäksi jokainen uusi hylkääminen, kaltoinkohtelu tai muu kamala kokemus heittää minut kaksi askelta taaksepäin pelilaudalla, ja joudun jälleen nuolemaan pitkään haavojani tai tukeutumaan terapiaan.

Kärsimys ei (ole aina) kaunista

Mielestäni voi menestyä maailmassa vallan mainiosti vastoinkäymisistä huolimatta, mutta erityisen mukavaa haaveiden tavoittelu on ilman menneitä murheita. Angsti tai ahdistus ei estä ihmissuhteita, mutta niiden luominen on saletisti sujuvampaa ilman mitään perhanan pelkotiloja. Opintojen, parisuhteen, kaveruuden, työelämän tai terveydestä huolehtimisen ei tarvitsisi olla veristä Via dolorosaa päivästä toiseen, ihan tavallinen tallaaminenkin on sallittua. Vastoinkäymisistä on tietysti veisteltävä voimaa tai ainakin huonoja vitsejä, kun ei muutakaan voi, mutta älä ainakaan ihmispolo kaipaa itsellesi traagista taustatarinaa, jos sinulla on ihan ok elämä.

Aivan kuten lisääntyminen ei pätevöitä maailman parhaaksi kasvattajaksi tai sen paremmin ikuinen liitto kuin sadat suhteetkaan parisuhteen erikoisekspertiksi, ei elämän pimeiden puolien kokeminen saa syntymään uudelleen pyhimyksenä ja suurena tietäjänä. Toki jos olet julmuutta tai kurjuutta kokenut, voit parhaimmassa tapauksessa ammentaa siitä empatiaa toisia kohtaan- mutta aivan yhtä hyvin liiallinen kärsimys on voinut tehdä sinusta itsekkäämmän, vihaisemman ja tunnekylmän eikä ylevämpää yksilöä. Summa summarum, oli kullakin sitten helppo tai hankala henkilöhistoria, ainakin arjen asioissa voimme niin me ajoittain ahdistuneet kuin tasapainoiset tyypitkin olla toinen toistemme tukena – ihan ilman sen suurempaa tietoutta elämän perimmäisestä tarkoituksesta !

Runot Tommy Tabermann, Edith Södergran
Lehtiartikkeli Riikka Suominen, Anna 40/2021