V*tun virkistyspäivä ja saakelin sosiaaliset tilanteet

Olin pitkään poissa toimistolta ja tuntuu että kaikin puolin tältä planeetalta. Olen viettänyt aikaa ihmetellen vähän elämää ja vähän vähemmän erotiikkaa maalla, merellä, ilmassa,palavereissa, Pieksämäellä ja pääkaupungissa. Palasin työpisteelle parahiksi perjantai 13. päivänä osallistuakseni työyhteisöpäivään, eli kollegaa lainatakseni ”Vitun virkistyspäivään”. Nimi ei viitannut konkreettisesti siihen, että genitaalit saisivat päivässä keväistä piristystä, vaan siihen miten ilolla ja riemulla hän yhteisölliseen ajanviettoon suhtautui. Päivämäärä alleviivasi entisestään hyytävää tunnelmaa, ja kovin kalsea meininki olikin, kun istahdimme esihenkilön kanssa tila-autoon väitellen kuiskien siitä, kuka joutuisi pelkääjän paikalle.

Perillä kohteessa aurinko paistoi ja siitepöly leijaili viehkoina vanoina suoraan allergisiin silmiini. Kokoonnuimme puolituntemattoman poppoon kesken nurmikentällä, jossa tapahtumaan lahjotun ja kiristetyn tanssitaiteilijan oli määrä ohjata meille lähentäviä leikkejä. Olotila oli kuin iankaikkisessa kadotuksessa, kun määränä oli kosketella toisiamme tarkoituksena tökkiä toinen tekemään jonkinlaisia tanssimuuveja. ”Älä sitten koske rintoihini”, tokaisi eräs kanssakärsijä, aivan kuin aikomuksenani olisi ollut automaattisesti tarrata hänen daisareihinsa kiinni ihan vaan työhyvinvoinnin merkeissä. Eräässä harjoituksessa meininki meinasi kyllä livetä tosissaan vaakamambon puolelle, kun onnistuin epähuomiossa kampittamaan minua päätä pienemmän miesoletetun päälleni. Seuraava seuralainen ei ollut yhtään parempi, sillä taskukokoinen täti tutisi tuskissaan, kun joutui vääntelemään kiusaannuksesta kangistunutta kehoani akrobaattisiin asentoihin. Jotta meininki ei liian leppoisaa olisi, piti muuveihin vielä lisätä, jos jonkinnäköistä voihkaisua ja huutoa – siinä vaiheessa joka toiselle iski akuutti tarve käydä vessassa tai juomatauolla.

Tantratuokiota seurasi mindfulness-hetki, jonka aikana oli tarkoitus hiljentyä kokemaan kiitollisuutta ja miettimään muita yleviä aatoksia. Herkän hetken keskeytti kiimainen vesilintupari, joka päästeli ilmoille kuuluvia ”KRIIIIIIIIÄÄÄÄÄKKKKK”-huutoja saaden minun ja kollegani hartiat hytkähtelemään pidätetystä naurusta. Kiitollisuusharjoitukseen kuului, että poimimme maasta jonkun symbolin, jonka sitten vuorollaan laskimme alttarin tapaiselle ilmaistaksemme sen myötä syvimpiä tuntojamme ja toiveitamme. Piha ammotti tyhjyyttään, enkä nähnyt lähettyvilläni ensin muuta kuin satunnaisia risuja, kunnes sitten bongasin jotain hopeisena kimmeltävää, joka kuvasi koko rakkaudellista olotilaani ja ehkäpä persoonani täydellisesti! Kaikki suorastaan rynnivät kohti uhrialttaria laskien sille jostain kivenkolosta kaivelemiaan pieniä löydöksiä: höyhenen, kevään ensi kukkasen, kävyn, kuusenhavun… Minä ehdin asian äärelle viimeisenä, ja tökkäsin koko komeuden keskelle oman söpön symbolini, pitkän rautanaulan.

Iltapäivän iloksi hauskuutta häämötti horisontissa vielä vaan lisää. Leikimme kotitekoista versiota ”Elämäni biisi”-show´sta. Jokaisen osallistujan oli pitänyt ottaa mukaan nuotit itseään kuvaavasta biisistä, jotka joku paikallinen muusikonretku sitten pimputteli pianolla ja toisten piti hassun hauskoista instrumentaaliversioista sitten arvata, että mikäs veisu on kyseessä ja kenen elämän biisi se onkaan sekä sitten vielä laulaa kyseinen tekele yhteen ääneen. Hintsusti haastetta hommaan lisäsi soittajan improilun ohella se, etten esimerkiksi tuntenut suurta osaa paikalla olevista kollegoista edes nimeltä – aika vitun vaikeeta päätellä pärstäkertoimen perusteella, että diggaako Maijaliisa enemmän Cheekistä vaiko kenties Kaija koosta? Kapinallisena tätinä olin tietysti harkinnut lähtiessä tuovani tuokioon mukanani jonkun herkän, mielenmaisemani syvyyttä ja kauneutta edustavan taideteoksen kuten Nyytit -, Paukuta sun pimppii tai Huumetukka, mutta nuottien puutteessa piti tyytymäni vähän vaisumpaan veisuun. Sanottakoon vielä ohjelmanumeroa säestävästä musikantista sen verran, että kun leikkihetken vetäjä kysyi, voisiko tämä kertoa jotain itsestään, tämä totesi ykskantaan että ”En”, mutta biisien välissä häneltä sitten irtosi välispiikkejä kuin rockkonsertissa konsanaan. Kun me veikkailimme viisuja, hän swaippaili puhelimellaan. Vaivasiko lie krooninen soittajapojan  syndrooma vaiko vaan ihan ehta mulkkuus? Siinä me tätsyt ja pari setäoletettua sitten istuimme Marimekkokaavuissamme kuuntelemassa tämän oman elämänsä rokkistaran sooloiluja ja miettimässä että jaahas onko tämä Menolippu Mirkun vai Markun elämän soundtrackilta ja kukas sen esittikään. Moniääninen yhteislaulu kuulosti suurin piirtein yhtä elähdyttävältä kuin aiemmin kuulemamme keväisten kurppien soidinhuudot.

Huisin hilpeän päivän jälkeen tiimimme palasi kotipuoleen vittuuntuneina ja astetta vähemmän virkeinä sekä pari pykälää aiempaa ahdistuneina jos mahdollista. Työkamu oli ottanut rauhoittavan jotta selviäisi päivän pirskeistä, joten paluumatkalla minun paikkani oli etupenkillä esihenkikön vieressä, ja koin paineita keksiä jotain mielekästä puhuttavaa. Hain katseellani ikkunasta jotain jutun juurta, mutta ainuttakaan leskenlehteä, söpöä taloa tai kommentoimisen arvoista asiaa ei siintänyt näköpiirissä. Päädyin paniikissa pitämään puolen tunnin äärimmäisen tunne- ja olemattoman informaatiopitoisen monologin ukrainan sodasta. Loppumatka menikin sitten hiljaisuuden vallitessa. Kyllä yhteisöllisyys on sitten valtava voimavara!