Mikä on sinun roolisi poikaporukassa?
Puhuimme hiljattain ystäväni kanssa siitä, minkälainen rooli meillä oli porukassa ollessamme 3.-7.-luokalla. Ystäväni harrasti fudista ja pukeutui huppareihin ja t-paitoihin. Hänellä oli veli, hän luki fantasiakirjoja ja osasi pelata pleikkaa. Hänellä oli paljon enemmän poikakavereita ja lopulta vähäiset tyttökaveritkin alkoivat puhua hänestä pahaa. Syy siihen, miksi hän ei saanut kutsua syntymäpäiväjuhliin oli se, että muuten kaikki pojat olisivat hänen kanssaan juhlissa. Hänen on vielä tässä iässäkin vähän vaikea ymmärtää koko kuviota. Ei hän kokenut olevansa tyttö, jota kaikki pojat haluavat, vaan pikemminkin yksi pojista. Mutta minä ymmärrän koko kuvion. Minä olin yksi niistä tytöistä, joka oli kateellinen niille fudistytöille. Minä en ole tähän päivään mennessäkään katsonut LOTR – elokuvia, lukenut Harry Pottereita tai seurannut lätkää. Lempileffani tuossa iässä olivat Himoshoppaajan Salaiset Unelmat, Twilight ja Morsianten Sota. Yritin opetella pelaamaan pleikkaa 6-vuotta nuoremman pikkuveljeni Lego Batman -pelillä ja laitoin Facebookiin esiaikaisia selfieitä itsestäni lätkähuivi kaulassa. Kirjoittelimme bestikseni kanssa päiväkirjoihin ihastustemme tietoja silmien väristä horoskooppiin ja odotimme sitä päivää, että he kiinnostuisivat meistä. Valikoimme kuukausikaupalla vaatteita kevätjuhliin, mutta pojat eivät edes aina tulleet paikalle. Kevätjuhlat tai luokkasynttärit päätyivät usein siihen, että pojat ja ne toiset tytöt pelasivat fudista pihalla, ja me istuimme korkokenkävirityksissämme kädet puuskassa kentän laidalla.
Vanhemmiten koko kuvio käy järkeen. Myöhemmin pojat alkoivat laittamaan tekstareita ja alaks olee post it -laput vaihtoivat pulpetteja. Seurustelusuhteet kestivät päivistä viikkoihin, kunnes molemmista alkoi tuntua vähän hölmöltä. Miten ne pojat olisivat osanneet olla tyttöjen kanssa, jotka elivät aivan eri maailmassa? Puhuivat häistä ja meikeistä ja odottivat unelmien kuutamotreffejä. Lukioiässä osasimme vähän rentoutua ja aloimme hengaamaan myös poikien kanssa. Kuitenkin yhdessäolo oli aivan erilaista kuin tyttöporukassa. Mietimme mitä kannattaisi sanoa ja kikatimme kaikille poikien jutuille. Karkeasti katsottuna pojat ihastuivat meihin, mutta hengasivat fudistyttöjen kanssa. Fudistytöt taas alkoivat ihastumaan poikiin, mutta pojat näkivät heidät taas pelkkinä hyvinä kavereina. Me olimme kateellisia heille ja he meille.
Se miksi selostin teille tämän high school -tripin on se, että huomasin näiden roolien olevan osa meitä edelleen. Ne fudistytöt ystävystyvät edelleenkin nopeammin poikien kanssa ja muut tytöt pitävät heitä vähän uhkana. Samaan aikaan näille tytöille on jäänyt otsaan one of the guys -leima ainakin omasta mielestään. Nyt aikuisena he ehkä haluaisivat kokea itsensä naisellisemmaksi ja käyttää vaikka korkoja, mutta jotenkin se tuntuu typerältä. Vähän kuin pojat huomaisivatkin, että hei, sehän onkin nainen! Vaikka todennäköisesti se on vain oman pään sisälle istutettu ajatus, joka juontaa juurensa ala-asteajoista. Samoin minusta tuntuu välillä siltä, että olen edelleen se hölmö blondi, joka ei ymmärrä poikien juttuja. Minulla on kaveripoikia, mutta näen heitä useimmiten kahden kesken. Mutta jos tulen ainoana naisena keskelle poikaporukkaa, näen flashbackin ala-asteen fudiskentästä. Yhtäkkiä huomaankin miettiväni enemmän, mitä sanon ääneen ja mitkä asiani olisivat poikia kiinnostavia. Omat ajatukseni ja näkemykseni tuntuvatkin yhtäkkiä vähäpätöisemmiltä ja tunnen itseni jotenkin ylilaittautuneeksi. Nolottaa sanoa, että voidaanko kävellä tota kautta kun mulla on nämä korot tai oisko teillä viinilasia kun mulla on rose-pullo mukana, eikä bisseä. Ihan kuin himmailisin itseäni ja yrittäisin tehdä itsestäni maskuliinisemman, jotta olisin osa porukkaa. Maailman typerin ajatus.
Lähtökohtaisestihan ajattelen tietenkin niin, että meidän täytyisi olla juuri sellaisia kuin olemme ja sanoa mielipiteemme rohkeasti ääneen. Jos joku mies tai nainen ei pidä ajatuksistani tai ulkonäöstäni, se on hänen asiansa. Minä en ala muuttamaan itseäni muiden mieltymysten mukaan. Mutta silti me teemme niin. Lapsena naisvaltaisessa perheessä tyttöporukka oli mukavuusalueeni ja poikaporukka epämukavuusalue. Ja myös tässä tilanteessa huomasin kehitykseni epämukavuusaluuella. Muutaman kerran vuoden sisällä olen sattunut tulemaan bileisiin tai illanistujaisiin, joissa olen ollut ainoa nainen. Fudiskenttä fläsäri tuli päähäni ja valtava ulkopuolisuuden pelko valtasi pääni sekunniksi. Sitten rohkaisin mieleni, kiipesin mekko päällä aidan yli (koska pojat olivat tietenkin valinneet mahdollisimman hankalan parkour-reitin) ja istuin alas ja avasin suuni. Koko illan sain aivan uusia näkökulmia asioihin, joista yleensä puhun vain naisystävilleni. Sain uusia todella hyviä miespuolisia ystäviä ja inspiraatiota omaan elämääni. Ja mikä hienointa, todistin itselleni, että olen kiinnostava ja älykäs ihminen vaikka olenkin nainen, joka pelkää palloa eikä seuraa lätkää.
Ajatuksia tästä? Mikä oli sinun roolisi porukassa lapsena ja miten se näkyy nykypäivänä?
Lue myös: Miesten ulkonäköpaineet, Onko huoliteltu nainen tyhmä, uhka tai huono äiti?
Kuuntele: Podcast: Nainen armeijassa