Omalta osaltani oli mennyt täysin ohi tämä korkeakoulujen opiskelijavalintojen uudistus. Hölötimme ystäväni kanssa kaikkea jonninjoutavaa hyvistä alushousumalleista Disney-leffoihin, kun yhtäkkiä hän tokaisi ”oon muuten tajunnut et pakko ens vuonna päästä kouluun, kun sit se ei oo enää mahdollista näillä papereilla”. Olin ihan puulla päähän lyöty ja luulin hänen liioittelevan, kunnes aloin tutkia asiaa. Ja toden totta, opiskelijavalinnat uudistetaan vuonna 2020. Tähän asti korkeakouluihin on päästy yleisimmin hyvällä pääsykoetuloksella, kun nyt suuntaa aiotaan muuttaa rajusti. Suurin painoarvo on jatkossa ylioppilaskirjoitusten tuloksilla. Syy tähän uudistukseen on välivuosien minimointi ja opiskelujen aikaistaminen.

Kuvituksena otteita omien turhien välivuosieni tapahtumista
KUVA 1: ulkomailla

Olen järkyttynyt ja vahvasti eri mieltä, mutta koitan ensin paneutua siihen keitä tämä uudistus hyödyttää. On nuoria, jotka ovat koko lukioaikansa tienneet mitä haluavat tehdä ja haluavat päästä yhteen tiettyyn kouluun. Perheessä kaikki saattavat olla samalla alalla ja ala kuulostaa turvalliselta vaihtoehdolta. Tälläinen nuori osaa valikoida jo 16-vuotiaana lukiosta ne aineet, joita tarvitsee tässä koulupaikassa ja tulevaisuuden ammatissaan. Hän opiskelee näiden aineiden kurssit hyvin, kirjoittaa ne ylioppilaskirjoituksissa hyvin tuloksin ja pääsee tällä todistuksella haluamaansa kouluun. Hän säästyy rankoilta pääsykokeilta, ”turhilta” välivuosilta ja kalliilta valmennuskursseilta. Mutta kuinka moni samaistuu tähän nuoreen? Kuinka moni 16-vuotias tietää, mitä haluaa tehdä ammatikseen ja on vielä 25-vuotiaana tyytyväinen valintaansa?

KUVA 2: työharjoittelussa pr-toimistossa 

KUVA 3: perustin oman podcast-kanavan

Korkeakouluopintoja muutettiin muutama vuosi takaperin ottamalla ensikertalaiskiintiöt käyttöön. Myös tähän oli syynä välivuosien minimointi ja syrjäytymisriskin pienentäminen. Tämä loi ainakin itselleni painetta siitä, uskallanko lähteä heti lukiosta opiskelemaan. Koko teini-ikäni minulle hoettiin ”Voi sinä ehdit opiskelemaan vielä monta eri ammattia, jos ensimmäinen ei tunnukaan hyvältä”. Niin ehtisin, mutta ottaako kukaan enää vastaan toisella tai kolmannella kierroksella olevaa opiskelijaa? Vai onko ok, että syrjäydyn ja masennun teininä valitussa ammatissani? 
Olin itse 15-vuotiaana juuri tuo aiemmin kuvailevani nuori, joka tiesi tasan tarkkaan mihin kouluun halusi ja mitä halusin tehdä työkseni. Halusin päästä Haaga-Heliaan opiskelemaan toimittajaksi ja saada työpaikan Sanomatalosta. Valitsin aineeni tulevaisuuden haaveideni mukaan ja tein kaikki kouluaikaiset projektit tavoitettani tukien. Lukion jälkeen jäinkin ensimmäiselle varasijalle unelmieni koulussa ja karvaan pettymyksen sijaan se tuntuikin pirun hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin irti yhteiskunnan asettamasta putkesta ja sain tehdä juuri sitä mitä itse halusin. Tästä tilanteesta on nyt kaksi vuotta aikaa ja olen tässä vaiheessa ehtinyt työskennellä kolmessa eri alan yritykessä, saanut itselleni opistotason tutkinnon ja ollut työharjoittelussa pr-toimistossa. Näillä kokemuksilla olen saanut luotua itselleni portfolion ja kotisivut, verkostoitunut ja hahmottanut minkälaiset työt minua kiinnostavat ja minkälaista niitä on tehdä käytännössä. Lisäksi olen matkustanut näiden kahden vuoden aikana 13 eri maahan. En siis sanoisi, että nämä ”välivuodet” olisivat täyttä ajanhukkaa elämässäni – vaikka nyt tavoitteet uralleni ovatkin yllättävän lähellä teiniaikojeni tavoitteita. Jos en suorilta käsin työllistyisi unelmieni alalle, voisin harkitakin seuraavaksi opiskelua. Tuntuu vaan kerrassaan typerältä, että siksi etten 16-vuotiaana opiskellut oikeita aineita tarpeeksi tehokkaasti, en voi 25-vuotiaana päästä enää kouluun. Vai pitääkö minun sitten alkaa kirjoittaa ylppäreitä uusiksi?

KUVA 4: valmistuin visualistiksi vuoden opistotason koulutusohjelmasta

Ja fakta on se, että vaikka kuinka ylioppilaskokeiden tärkeyttä painotettaisiin, kaikki eivät menesty niissä. Kaikki eivät edes käy lukiota, mutta se ei poissulje sitä, etteivätkö he voisi kiinnostua akateemisesta alasta myöhemmin. Eikö korkeakouluopiskelun kannaltakin olisi parempi, että kouluun hakisi motivoituneita, alasta kiinnostuneita ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat ehkä oman työnsä ansioista halunneet lähteä opiskelemaan alaa. Aito kiinnostus välittyy myös motivaationa itse opiskelussa. Ylppäreissä pärjääminen vaatii kuitenkin kirjakaupalla nippelitietoa ja päähän ahdettua faktaa kappale kappaleelta. Pahimmassa tapauksessa hyvin ulkomuistista muistettu lause saattaa ropsauttaa täydet pisteet, vaikka itse aiheesta muistikuvat olisivat vajavaisia. Talousbloggaaja Samu Wilhelmsson kirjoitti viikko sitten blogissaan siitä, miten tuntuu samalla kohtuuttomalta aiheuttaa nuorille näin suurta painetta. Käytännössä 18-vuotiaana tehty koe vaikuttaa koko omaan urakehitykseen ratkaisevasti.  Hyvinvointivaltiossa koulutusmahdollisuuksien täytyisi olla tasavertaisia kaikille. Olen tässä aivan samaa mieltä, enkä tarkoita tasa-arvoa vain lukiolaisten ja ammattikoululaisten välillä, vaan myös kaikkien työikäisten kesken. Opiskelu ei saisi olla vain 20-vuotiaan ylppäreissä menestyneen nuoren oikeus, vaan yhtälailla keski-ikäisen alanvaihtajan tai kolmikymppisen haahuilijan oikeus. Ymmärrän huolen väliinputoamisesta ja siitä, etteivät nuoret kouluttaudu vaan jäävät jumittamaan. Ei saa kuitenkaan unohtaa potentiaalisia opiskelijoita muissa ikäryhmissä ja samalla uudistuksen tuomaa syrjäytymisuhkaa esimerkiksi nuoriin työttömiin tai äitiyslomalta palaaviin. Tälläiset uudistuksethan palauttavat meille sen mallin, että jokainen opiskelee itselleen yhden ammatin, kun ammatinvaihdosta ja uudelleen kouluttautumisesta tehdään miltei mahdotonta. 

KUVA 5: hahmotin kuka olen, mitä haluan tehdä ja minkälainen työ tekee minut onnelliseksi

Kuulisin mielelläni minkälaisia mielipiteitä uudistus teissä herätti?