Äitiydenkin voi rikkoa.

Eroperhe. Erolapsi.

Kaksi voimakasta sanaa, joilla on leimaava ja tuhoavakin voima. Ja minä olen syyllinen siihen, että meidän lapset kantavat kyseisiä leimoja.

Kasvatan erolapsia. Tunnen syyllisyyttä rikotusta ja leimasta joka seuraa läpi elämän. Vaikuttaa ihmissuhteisiin ja persoonaan. Annoin ensimmäiset traumat ja muokkasin ihmismieltä. Vein perusturvan ja luottamuksen.

Mietin mitä yhteiskunta ajattelee ja kuinka pitkälle asioita perustellaan ”kun onhan hän erolapsi”. Mikä on normaalia kipuilua ja kuinka kauan se kestää?

Pahimmillaan ahdistus ja syyllisyys on päivittäistä, edelleenkin vaikka erosta on jo vuosia. Hetket, jotka saavat voimaan niin pahoin, ettei edes tiedä mistä ottaa kiinni ja miten maadoittaa itsensä. Hetket, joina taas kuulee ne samat päänsisäiset huudot; ”Olet paska äiti. Olet pilannut meidän lapset. Sinä. Olet syyllinen”.

Ihminen, jonka kanssa kasvatit lapsia 8-vuotta. Ihminen, joka tietää millainen äiti olet. Ihminen, joka rikkoi sekunneissa kaiken. Ihminen, joka rikkoi äitiyden.

Mutta kumpi se meistä oli? En tiedä vielä tänä päivänäkään. Olinko se minä, joka sai aikaiseksi nuo sanat? Olinko se minä, joka olin kaikkea sitä? Tein väärin, olin huono.

Vai oliko se vain sanoja? Rikkoituneita luoteja joilla ampua ja tehdä selvää siitä mitä jäljellä enää oli?

Pahimmillaan ahdistus pyörii päässä ja ajatuksesta ei saa kiinni. Luottamus itseään ja toista kohtaan on kadonnut. Voinko koskaan enää antaa anteeksi? Ja kenelle annan anteeksi? Annanko anteeksi sanoista? Unohda. Pääse yli niistä. Ne ei ole mitään. Pitäisi jo unohtaa. Niin minulle on sanottu.

Mutta jos se tekee turhaksi kaiken sen minkä rikkoi? Koska rikotun voi aina korjata, tehdä ehjemmäksi ja paremmaksi. Oppia. Kasvaa.

Vai yritänkö antaa anteeksi itselleni. Kun en pystynytkään parempaan. Luovutin. Annoin olla.

Olen matkalla anteeksiantoon. Ehkä enemmänkin itseäni kohtaan.

Toisen. Sen toisen yritän vain unohtaa. Tehdä ilmaksi ja yhtä näkymättömäksi kuin hän minut teki.

Kuitenkin jälleen taas tulee se hetki, kun lapsi saapuu paikalle pahan olonsa kanssa. Minä toimin ämpärinä. Likakaivona johon kaadetaan kaikki se ruma ja musta, jota lapsi kantaa sisällään. Minä vastaanotan, mutta mietin hiljaa, onko tuolla lapsella paha olla, koska minä olen hänet rikkonut?

Kasvatan epävarmana ja ilman toista vanhempaa, koska puhua ei voi. En tiedä mitä sanoisin ja miten sen sanoisin. Sanat ovat aseita ja kaikki on väärin ymmärrettävissä. Ei ole kommunikaatioita ja ei ole ymmärrystä. Minulla ei ole keinoja ja vain vääriä tekoja. Lapsethan siitä kärsivät eniten ja tulevaisuus on yhtä kuin kahdet rippijuhlat ja erilliset syntymäpäivät.

Lapsen kuuluu uhmata. Lapsen kuuluu purkaa tunteitaan. Lapsen kuuluu syyttää, haukkua, ärsyttää, itkeä ja huutaa. Silloin olet luottamuksen arvoinen. Silloin olet se vahva puu, jonka oksille lapsi uskaltaa kiivetä pelkäämättä katkovansa sen oksia. Niin ne sanoo. Ne ammattilaiset.

Pää huutaa sisäisesti:”Olet paska äiti. Olet pilannut meidän lapset. Katso niitä. Tuon sinä teit. Niistä näkee kuinka ne kärsii sun kanssa”.

Lapsi huutaa ehkä sitä samaa. Painuu huoneeseensa, pamauttaa oven kiinni.

Ja taas mietit. Miksi äitiydenkin voi joku rikkoa. Ja vain minä jäin jäljelle kasaamaan ehjää.