Grand Canyon

Edessä on taas täysi ajopäivä. Siirrymme preerialta pikkuhiljaa vuoristoon ja nousemme Coloradon ylängölle aina parin kilometrin korkeuteen.

Lähdemme vaihteeksi ajamaan tyhjällä vatsalla, paha virhe. Pysähdymme huoltoasemalle joka mainostaa että heiltä saa kotitekoista aamupalaa. Kilin taljat, tarjolla on toustista tehtyjä köyhiä ritareita joiden välissä on rasvaista pekonia ja juustoa. Mistään ei meinaa enää saada kunnon ruokaa henkilökunnasta puhumatta. JP ostaa masentuneena lohdutukseksi kolmen suklaan jäätelöä. Hän on muutenkin matkan herkkupeppu, aina kun on mahdollista käydä mäkkärissä, eli melkein aina, niin täytyy käydä hakemassa Hot Fudge Sundae -jäätelöt. Nyt puhutaan vakavasti suklaaseen addiktoituneesta henkilöstä joka syö fazerin sinistä suoraan levystä, weirdo:)

Ajamme Painted Desertin ohi ja lämpötila on jälleen yli sata astetta. Tienvarressa on kyltti joka mainostaa kuuden mailin päässä olevaa maailman parhaiten säilynyttä meteoriittikraateria. Päätämme käydä katsomassa ja seuraamme pientä tietä kraaterin eteen rakennetulle parkkipaikalle. Paljastuu että pääsymaksu on 20 dollaria henkilöltä ja jätämme tämän väliin. Eikö pääsymaksusta olisi voinut mainita jo ennen kuin ajaa perille?

Reittimme kulkee intiaanireservaatin läpi. Intiaaneista puheen ollen, minne ovat kadonneet Lucky Lukesta tutut sarjakuva-intiaanit? Valtatien varrelta löytyy turistirysiksi perustettuja intiaanikyliä, joiden työntekijät heittävät sulkahattunsa ja mokkasiininsa pois heti työpäivän jälkeen ja vaihtavat farkkuihin ja löysiin teepaitoihin ja ajavat pickupilla huoltoasemalle kuten muutkin amerikkalaiset. Edellisen kappaleen kraaterin lähettyvillä olevassa intiaanikylässä on myös myynnissä ”aitoja meteoriitteja -50% hintaan”, niin vissiin. Kivet on varmasti kerätty viereiseltä takapihalta!

Pysähdyimme reservaatin postitoimistossa ja postelijooni kertoi että ostamamme postimerkit eivät riitä kirjeen lähettämiseksi Suomeen. Kiitti vaan Philadelphian 7-eleven, jos kirjeet eivät tule perille niin tiedätte ketä voi syyttää. Saattaa myös olla että Suomen Posti karhuaa puuttuvan maksun vastaanottajalta, että sellasta.

Jäämme yöksi Flagstaffiin joka sijaitsee noin 60 mailia kanionin eteläpuolella. Ilman lämpötila on romahtanut ylängöllä ja yölämpötila on enää neljä astetta plussan puolella. Tämä jäätävän kylmä ilma ei sovellu meille. Alkaa jo muutenkin ahdistaa Suomessa odottava kylmyys. Käymme illallisella hotellin vieressä olevassa ravintolassa.

Hotellilla on uima-allas jossa Raido käy pulahtamassa aamulla, me muut pysymme kuivalla maalla. Kamat autoon ja kohti kanjonia. Matkaa on vajaat pari tuntia.

Luonnonpuistojen ylläpitoa rahoitetaan pääsymaksuin. Maksu peritään autoittain ja viikon pääsylippu maksaa parikymmentä dollaria. Jos aikoo vierailla muissakin puistoissa niin 80 dollarilla saa vuoden passin kaikkiin Amerikan luonnonpuistoihin. 

Varoitus, nyt tulee taas triviaalia tietoa. Grand Canyon on syntynyt viimeisen kahden miljardin vuoden aikana Coloradon ylängölle kun vuoristot ovat liikkuneet päällekkäin ja maa on välillä romahtanut. Kanjonin pohjalla virtaa Colorado–joki, joka kovertaa pohjaa noin millimetrin verran vuodessa. Kanjoni on valtava. Reunalta toiselle puolelle katsoessa etäisyys on suurimmilaan 29 kilometriaa ja kuilun syvyys on keskimäärin 1.8 kilometria.

Suunnitelmana on käydä ensin varaamassa hotelli ja sitten hakemassa helikopteriliput. Raido sai edellienä iltana ylipuhuttua minut mukaan päiväliitelylle Grand Canyonin yläpuolelle, hei kuinka siistiä?

Tämä on sen verran tyyristä puuhaa että piti keksiä tekosyitä ja selitellä jopa itselleen. Selitys meni suunnilleen näin: “jos haluaa lentää ensimmäisen kerran helikopterilla juuri Grand Canyonilla, niin se on huomattavasti edukkaampaa tehdä nyt kuin palata uudestaan paikalle toiselta puolelta maapalloa”. Sitäpaitsi jos tänne on mahdollista palata vasta vuosikymmenen kuluttua, niin lentelyn hinta on jaettuna näille vuosille vain reilun kympin vuodessa, piste.

Jätimme Nikon ja JP:n kanjonille ja suuntasimme Raidon kanssa lentokentälle. Ennen lentoa joudumme käymään pikakoulutuksen onnettomuuksien varalle. Jännää.

Kopteriin nousee kanssamme ranskalainen pariskunta ja heidän tyttärensä. Pilotti esittäytyy ja kysyy onko tämä jonkun ensimmäinen helikopterilento? Nostimme Raidon kanssa kädet samoin kuin ranskalaiset. Pilotti jatkaa virnuillen että ei se mitään, tämä on hänenkin ensimmäinen lentonsa. No ei vaiteskaan, tämä on hänen toinen lentonsa ja ensimmäisestä selvittiin ilman onnettomuutta. 

Kopteri nousee ilmaan täristen ja tekee kierroksen kauempaa metsikön yli. Hytti on pieni ja erittäin kuuma. Meillä on päässä kuulokkeet joiden välityksellä pystymme puhumaan ja kuulemme opastusta. Pian luureissa alkaa soimaan Space Odyssey 2001:stä tuttu fanfaari ja juuri kun musiikki lähtee lentoon niin pärähdämme kanjonin yläpuoelle. Näkymä on käsittämättömän upea, sanat eivät riitä kuvaamaan sitä. Tänne olisi pitänyt lähettää joku runoilija.

Kopterilentelyn jälkeen kävimme varaamassa meille huoneen 7 Mile Lodgesta, aivan puiston kupeesta. Emme aluksi meinanneet löytää paikkaa, sillä puisto on täynnä sokkeloisia teitä joiden kanssa navigaattorimme on täysin hukassa.

Hotellin respassa on töissä ehkä kuusissakymmenissä oleva nainen joka puhuu puhelimeensa koko ajan. Hän yrittää lopettaa puhelun mutta turhaan, toisessa päässä oleva henkilö vain jatkaa juttelua. Nainen kuiskaa ja viittoo meille että hän puhuu tyttärensä kanssa joka on aivan mahdoton puhumaan ja hoitaa meidän kirjautumisen hymähdellen aina välillä luuriinsa. Välillä hän laskee puhelimen tiskille jotta pystyy kirjoittamaan papereihin tiedot, puheensorina vain jatkuu. Kohtaus on kuin elokuvista.

Nyt katsomaan auringonlaskua. Auringon viimeiset säteet värjäävät kanjonin ensin keltaiseksi, sitten sinertäväksi ja pian on pimeää. Jäämme ihailemaan maisemaa kunnes kuu on noussut horisontin ylle ja tähdet loistavat pilvettömältä taivaalta.

Seuraavana aamuna heräsimme Raidon kanssa jo hieman ennen neljää. Unisena vedämme vaatteet päälle ja ajoimme pilkkopimeään puistoon. Henkilöautolla ei saa ajaa kuin turistikeskukseen, loppumatka on tehtävä Grand Canyonin omalla ilmaisella bussilinjalla joka aloittaa liikennöimään hieman ennen auringonnousua.

Suuntaamme länsiharjanteelle ja kävelemme eräälle kielekkeelle, josta on näkymä länteen. Toivomme että idästä nouseva auriko valaisee maiseman. Yön hämärässä ei vielä erota muuta kuin kanjonin ääriviivat ja mielessä pyörii kutkuttava ajatus siitä että muutaman metrin päässä on puolentoista kilometrin äkkijyrkkä pudotus. On aivan äänetöntä. Istumme odottamaan ja noin puoli tuntia myöhemmin aurinko pilkistää pilviverhon läpi. Auringonnousua saapui ihailemaan myös muutama amerikkalainen ja joukko Japanilaisia.

Ei muuta kuin aamupalalle ja tavarat autoon, matka jatkuu kohti Las Vegasia.