Niagara
Viikko lähdöstä. Matka Washingtonista Niagaralle kestää kymmenisen tuntia. Maisema muuttuu ensin tasaisesta ja tiheään asutusta taajamasta metsäiseksi ja pian ympärillä alkaa kumpuilemaan korkeampia vuoria. Tie puikkelehtii vuorten välissä ja välillä niiden yli. Syrjäisimmät osuudet ovat maksullisia ja tien käytöstä joutuu maksamaan erillisen tullimaksun.
Kaikki ajavat ylinopeutta, myös rekat. Pysyäksensä liikenteen mukana on jatkuvasti ajettava vähintään 10 mailia ylinopeutta. Maantiepoliiseja on muuten joka tienkulmassa mutta he eivät tunnu välittävän nopeudesta, nimimerkillä ajoin kolmesti tutkaan. Heillä taisi olla kiire donitsille.
Koira katseli maisemia pää autosta ulkona 65 mailin tuntivauhdissa.
Saavuimme Canadan puolella sijaitsevaan yöpaikkaamme Rex Motelliin vasta myöhään illalla. Emily, motellin bulgarialainen omistaja oli jo ehtinyt huolestua kun meistä ei kuulunut mitään ja kello oli jo vaille kaksitoista yöllä. Hän toivotti meidät tervetulleeksi ja sanoi että jos haluamme vielä nähdä putoukset yövalaistuksessa niin meillä olisi vartti aikaa ennen valojen sammuttamista. Hyppäsimme takaisin autoon ja ajoimme joenrantaan. Putoukset näyttävät yöllä suurenmoiselta ja kosken pauhu lumoaa katsojat! Kaupungista löytyy muutama loistohotelli, casinoita ja mini Las Vegas. Paikka on täysi turistirysä mutta pelihalleissa, vilkkuvissa valoreklaameissa ja taustalla soivassa musiikissa on jotain äärimmäisen viehättävää.
Mini Las Vegas
Hostellin omistaja tarjosi meille yöpalaa matkan päätteeksi.
Seuraavana aamuna meillä oli sopu herätyskellon kanssa. Kello torkutti kahdesti ja me emme hajottaneet kelloa kun se ärsyttävästi herätteli kesken makoisten unien. Nukuttiin muuten tosi hyvin kosken pauhatessa hieman kauempana.
Jätimme Emilylle hyvästit ja palasimme putouksille katsomaan niitä päivänvalossa. Hienot, korkeat, pitkät ja erittäin märät. Koskesta nouseva tihkusade tunkeutui kaikkialle. Uskomatonta kyllä niin Niko onnistui palamaan vaikka oli pilvistä ja sumuista.
Motellin omistaja toivoi että saisi lisää suomalaisia vieraita, edelliset olivat käyneet muutama viikko sitten ja vinkkasivat meille paikasta.
Yhdysvaltain ja Canadan raja kulkee keskellä jokea ja amerikan puolen putous tunnetaan nimellä American Falls.
Maailman ehkä kolmanneksi suurin pyörre.
Kävimme katsomassa muutaman mailin päässä olevaa vesipyörrettä joen alajuoksulla. Se on valtava poukama jossa vesi jää kiertämään ympyrää ennen kuin se syöksyy eteenpäin kohti pohjoista vesiallasta.
Varoitus että nyt on tulossa nappitietoa: Niko löysi tiedon että putouksesta tippuu 1 500 000 kylpyammeelista vettä minuutissa. JP otti muuten selvää kuinka Niagaran putous on syntynyt, todella mielenkiintoista.Putous on aikaisemmin, joskus kauan sitten jääkauden jälkeen sijainnut kuusi mailia johonkin suuntaan. Pikkuhiljaa eroosia on siirtänyt sitä nykyiseen sijaintiinsa ja kovertanut putouksista puoliympyrän muotoisen pitkän uoman. Myöhemmin tulevaisuudessa, joskus 50 000 vuoden kuluttua putousta ei enää ole olemassa. Sääli. Mutta me nähtiin yksi maailman seitsämästä ihmeestä, hei kuin siistiä?:)
Siirryimme takaisin yhdysvaltojen puolelle heti keskustan rajavartioasemalta ja jatkoimme kohti Clevelandia.
Olemme muuten saaneet paljon yleisöpalautetta ruokailutottumuksistamme ja haluamme painottaa että me syömme säännöllisesti, joka päivä aamiainen on kolmelta. Navigaattori ohjasi meidät Luigin bagelsille, mutta ränsistynyt rakennus ja ghettoympäristö eivät vakuuttaneet. Jatkoimme matkaa ja tien varresta löytyi erittäin perinteinen amerikkalainen Woodlawn Diner ruokabaari. Kuin olisimme tehneet aikamatkan 60 –luvulle! Söimme terveellistä kotiruokaa jossa oli enintään 3000 kilokaloria per annos.
Ajoimme vielä noin kuuden tunnin matkan Clevelandiin ja kirjauduimme America’s Best value Inn -hotelliin. Mahtavaa, kerrankin oma suihku, parveke ja kaksi sänkyä. Hotellin esimies vinkkasi meille paikan josta löytyy iltapalaa. Illalla vielä yksille hotellin baariin ja pari matsia biljardia. Raido ja JP saivat peliseuraa paikallisista ja voittivat ne mennen tullen.