Matka Mojaven autiomaasta kestää pitkään ja jäämme yöksi noin 30 mailin päähän Losin keskustasta. Aamulla varaamme Cecil- hotellista huoneet ja ajamme kaupungin keskustaan.

Hotellin aula vaikuttaa hienolta loistohotellilta, samoin kolme ensimmäistä kerrosta. Oma huoneemme kahdeksannessa kerroksessa on kaikkea muuta. Pienet huoneet, vesi maistuu pahalta ja suihku on toisessa päässä taloa. Paikka vaikuttaa vankilalta. Hotellin aulassa on lappu jossa kerrotaan että oikeus on määrännyt hotellin johdon kuultavaksi koskien hotellin markkinoimien huineiden tasoa. Loistavaa.

Jätämme tavarat ja lähdemme seikkailemaan Hollywoodiin. Paikka on yllättävän pieni, varsinkin Kodak -teatteri jossa pidetään Oscar gaalat. Käyskentelemme illan tähtien parissa.

Sunset, buddies and Sunset Bulevard.

Seuraavan aamuna heräsimme Nikon kanssa jyskytykseen. Ensimmäinen ajatus on kuka olen, missä olen ja miksi päässä jyskyttää. Ei se ei ole krapula. Nukahdan uudestaan. Hetken kuluttua jyskytys jatkuu ja tällä kertaa paljon voimakkaampana, suorastaan uhkaavan määrätietoisesti se pakottaa avaamaan silmät. Ruma huone. Hei joku koputtaa ovea. “Ai te nukutte vielä, me luultiin että te olette jo lähteneet kun ette avanneet ovea”. Raido ja JP olivat heränneet aikaisin ja tulivat herättämään. Niko halusi katsoa illalla jonkin seikkailuelokuvan ja emme päässeet nukkumaan vasta kuin aamuviideltä.

Puemme vaatteet päälle ja suuntaamme alakertaan jossa Rane ja John jo odottavat syöden hotellin kahviosta ostamiaan hyvikkeitä. Emme tiedä LA:sta juuri mitään. Tässä on sekä hyvät että huonot puolensa. Huonoa on se että emme tiedä minne mennä ja hyvää on se että jos lähtee johonkin suuntaan niin on yhtä todennäköistä että löyää jotain mielenkiintoista kuin on olla löytämättä. Suuntaamme hotellilta pohjoiseen etsimään aamupalaa. Pettämätön kahvinenäni haistoi Starbucks Coffeen jo kahden korttelin päästä, ei vitsi. Otamme take-away Latet ja hyväksikäytämme paikan langatonta nettiä. (Mahtavaa että Starbucks tulee Suomeen, frappuccino on parasta). Googlemaps kertoo että kivenheiton päässä on Corner Café, sinne siis aamupalalle. Kahvilasta saa parhaat salaatit koko matkalla.

Päivässä on tasan kaksi hyvää hetkeä jolloin emme riitele. Ensimmäinen on se hetki kun on juuri syönyt ja syömistä seuraava väsymys ei vielä ole kerinnyt tulla. Tällä tietyllä hetkellä elämä hymyilee, JP ei pottuile Raidolle ja Nikoa ei harmita meidän ylenpalttinen rahankulutus. Jälkimmäinen hetki tulee kun syömisestä seuraava ähky on laantunut eikä vielä ole nälkä. Tiedättekö tunteen? Ihminen on aika yksinkertainen näiden elämisen perusteiden kanssa.

Raido ottaa bussin ja lähtee katsomaan Annenbergs Space For Photography näyttelyä. Matka sinne ja takaisin kestää niin kauan että me muut päätämme lähteä tutustumaan kaupungille. Suuntaamme pohjoiseen LAPD:n headquartersille. JP menee uteliaana hieman liian lähelle taloa ja meinaa joutua sisälle kuultavaksi. Oltaisiin saatu lunastaa kalliilla ulos. Saimme vinkin eräästä vanhasta kirkosta, joka ei sittenkään ollut niin vanha vaan näytti eilen rakennetulta. Kävimme kirkon alla katsomassa Mausoleumista hautapaikkaa, ei löytynyt.

Pyöräkaupasta löytyi muutamat varaosat.

Los Angelesissa on ehkä hienoimmat pyörätelineet ikinä.

Hyppäsimme satunnaiseen metroon Long Beachin suuntaan ja ajelimme aikamme kuluksi. Metron tullessa tunnelista maanpinnalle se muuttui ensin raitiovaunuksi ja pian maisemat muuttuivat lähiöksi ja metrosta tuli lähijuna. Ajeltuamme tarpeeksi käänsimme junan ja palasimme hotellillle jotta kerkeäisimme katsomaan illan ulkoilmaelokuvaa, Young Sherlock Holmes. Kukaan meistä ei ole nähnyt elokuvaa aikaisemmin. Aivan mahtavaa, tämä oli ensimmäinen kerta ikinä ulkoilmateatterissa Amerikassa! Oikeastaan tämä oli ensimmäinen kerta missä tahansa maailmankolkassa, ulkona elokuvissa. Tapahtuman järjestää paikallisen rakennusviraston ulkoilma-osasto. Illalla ilma on kylmennyt ja meidän on vedettävä pitkät farkut jalkaan. Käymme hakemassa matkalla eväät ja istudumme puiston nurmikolle katsomaan elokuvaa juuri ajoissa. Kylmästä ilmasta huolimatta paikalle oli kokoontunut satakunta katsojaa.

Matkaväsymys rupeaa painamaan. Elokuvan jälkeen teemme pienen kiertelyn ja palaamme hotellille.

Elokuva alkaa kun aurinko on laskenut, eli noin kello kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Seuraavana päivänä jakaannumme. Raido ja JP lähtevät Losin vieressä olevaan vesipuistoon laskemaan maailman kolmanneksi suurinta liukumäkeä ja kaikkia niitä tusinaa muuta mäkeä. Nikon kanssa pihistelemme ja vietimme päivän kaupungilla, itse yritän säästää matkabudjettia vielä sukellusreissulle. Katsotaan.

Koirabaari. Pussy & Pooch nimisessä eläinkaupassa on koirabaari johon voi jättää koiran ruokittavaksi ja pestäväksi. Tällanen Helsinkiin.

Illalla käymme Los Angelesin vieressä olevalla Long Beachilla. Baywatchia ei ole vähään aikaan kuvattu täällä.

Lähdemme vielä illalla ajamaan kohti Santa Cruzia. Tavoitteena on jäädä yöksi johonkin hotelliin matkan varrella. Mutta ei, kaikki on varattu koko matkan varrelta. Päädymme ajamaan vahtivuoroissa koko yön yli pohjoiseen. Takapenkillä saa nukkua, pelkääjän paikalla istuva pitää kuskille seuraa. Vaihdamme vuoroa kahdelta yöllä ja ajoimme Nikon kanssa aamuyön tunteina Santa Cruziin jossa olemme perillä puoli seitsämältä aamulla. 

Pääsimme myös ensimmäisen kerran kosketuksiin paikallisen virkavallan kanssa kun olimme yöllä pitämässä taukoa parkkipaikalla. Poliisit ajoivat ohi ja pysähtyivät varmistamaan että meillä on kaikki kunnossa. On on.

Las Vegasista lähtiessä teemme ensimmäisen suuren poikkeaman historialliselta Route 66:ltä. Hyppään rattiin ja suuntaamme luoteeseen kohti Death Valleyta.

Kuoleman laakso on yksi Amerikan suurista luonnonpuistoista. Kaverimme kävi täällä muutama vuosi sitten ja suositteli paikkaa. Lämpötila on 46,5 celsiusta ja sehän riittää. Laakson pohjalta löytyy hiekkadyynit joiden hiekka on niin kuumaa että se sulattaa kengänpohjat ja ilma kuivattaa suun. Otamme varmuuden vuoksi mukaan vettä parin päivän ajaksi ja tankkaamme tankin täyteen. Kännykät eivät toimi alueella.

Death Valleyn luonnonpuiston kyltillä tapasimme tanskalaisen perheen joka on neljättä viikkoa tien päällä. Vanhemmat ovat ajaneet Floridasta Washingtonin kautta Niagaralle ja seurailleet osittain Route 66:a. Lapset liittyivät heidän seuraansa matkan puolessavälissä. Olin juuri menemässä ottamaan valokuvaa aavikon puolelta kun tanskalainen tyttö huutaa että varo käärmeitä! Ai mitä käärmeitä?! Tyttö osoittaa tien varressa olevaa isoa kylttiä joka kehottaa pysymään tiellä skorpionien ja käärmeiden takia. No näitä sattuu. Otan muutaman varovaisen askeleen takaisin ja matka jatkuu.

Niko kuivui aavikolle. Onneksi 25% menetys matkaseurueesta on vielä sallitun rajoissa.

Hei aavikko ja dyynit, mitä tekee mieli tehdä? 🙂 Copyt Ranelle.

Vuoristossa meitä vastaan ajaa Mersun testitiimi uusilla tulevilla automalleilla. Autot on naamioitu ja teipattu muovikuoriin jotta uteliaat eivät saisi tietää miltä uudet mallit näyttävät. Saimme heidän autoistansa hyvät spycam kuvat ja siitähän kaverit riemastuivat.

Kävimme katsomassa puiston vanhaa Baiiaratin kaivoskaupunkia joka on nykyään merkattu karttoihin Ghost Townina. Kaupungissa eli noin 150 ihmistä ja on ollut hyljättynä viimeiset 93 vuotta. Paikalla asuu nykyisin tilanhoitaja, jonka seurassa on viereiseltä kultakaivokselta tullut poraaja. He nauttivat terassilla ilta-auringosta nauttien olutta.

Ghost Townin ainoa ehjänä säilynyt rakennus on vankila.

Kello on jo yli seitsämän kun lähdemme ajamaan kohti Los Angelesia. Hiekkaa, hiekkaa ja hiekkaa. Takapenkki käy nukkumaan kun lähdemme taittamaan matkaa aavikon yli Amerikan länsirannikolle.