Puoliväli

Joplinista ajoimme kymmenen tuntia Elk Cityyn. Reittimme kulkee Tulsan läpi joka tunnetaan yleisesti Hansoneiden kotikaupunkina. Täältä löysimme erittäin paikallisen Billy Rayu’s ravintolan johon on pakko pysähtyä. Paikkaa pyörittää kolme mukavaa rouvaa, joista tarjoilijana toimiva puhuu erityisen paljon. Ruoka on hyvää ja vaihtoehtoja on niin paljon että niistä on vaikea valita. Jäimme juttelemaan rouvien kanssa ja lähtiessä saimme heiltä mukaamme purkillisen barbeque kastiketta tuomisiksi Suomeen.

Billysin rouvat, oikalla ujo kokki.

Meillä ei ole hotellia varattuna etukäteen ja tällä kertaa saamme opetuksena kierrellä kaikki motellit läpi kysellen vapaata huonetta. Muutaman tunnin etsimisen jälkeen saamme vihdoin huoneen viereisestä kaupungista.

Ilmastointilaitteet ovat muuten mukavia tiettyyn pisteeseen asti. Sellaisen pulttaaminen motellin seinään noin puolen metrin päähän sängystä on huono paikka. Aamulla niskat jumissa jatkamme ajamista kohti länttä. Maisema on nyt muuttunut alavaksi ja kasvillisuus on hävinnyt. Ympärillä on silmänkantamattomiin kuivunutta heinää. Aina välillä näkee vihreitä viljelysmaita, mutta ne eivät selviäisi ilman valtavia pyörillä liikkuvia kastelulaitteita. Siellä missä ei ole peltoa käyskentelee lehmiä.

Lehmistä tuli mieleen, että lihaa tarjotaan täällä joka paikassa ja että lihan määrä korvaa laadun. Eräät maatalouskaverini varoittivat ennen lähtöä että jos haluan ryhtyä kasvissyöjäksi niin kannattaa vierailla jollain amerikkalaisella broileri- tai lihatilalla. Suurin osa lehmistä näyttää tienvarressa hyvinvoivilta ja niillä on niin paljon liikkumistilaa että melkein lehmä etsii kaveria. Toisaalta ajoimme erään lihatilan ohi jossa ulkona olevat aitaukset oli täytetty niin täyteen sonneja etteivät ne pystyneet makaamaan ilman että tuli tallotuksi. Ilman auringonsuojaa. Keskilänttä koettelee tällä hetkellä vielä valtava helleaalto ja lämpötila on 106 fahrenhaittia.

Pysähdyimme Amarillossa syömään aamiaista Hootersille. Ravintolaketjun henkilöstöpolitiikka on ehkä hieman kyseenalainen sillä tarjoilijat palkataan lähinnä ulkonäön perusteella. Paikallinen vitsi on se että kun yleensä työhaastattelussa työnhakijaa pyydetään täyttämään lomake niin täällä annetaan ja pyydetään täyttämään rintaliivit. Muuten ravintola lukeutuu samaan kategoriaan mäkkäreiden ja muiden pikaruokaloiden kanssa.

Olisimme tietenkin halunneet ehtiä Santa Fe:hen jälkiruoalle, mutta välimatka on niin pitkä että ajoimme kaupungin eteläpuolitse kohti Albuquerqueta. Texasissa aikavyöhyke vaihtui jälleen tunnilla kauemmaksi Suomen aikaa.

Viimeinen reitin varrella käytössä oleva kaarisilta.

Tänään ylitimme Route 66:n puolivälin. Toisessa päässä on Los Angeles 1139 mailin päässä ja toisessa suunassa on Chicago. Paikalla on vanha huoltoasema joka ei ole ollut käytössä vuosikausiin. Vieressä oleva kahvila on sen sijaan ollut toiminnassa kymmeniä vuosia, hieman eri nimillä. Pysähdyimme kahville ja ottamaan kaverikuvat.

Kahvila on perheyritys ja paikalla on niin isoäiti, äiti kuin tytär. Juttelemme myyjättären kanssa ja hän kertoo että ohi ajaa paljon suomalaisia, mutta he ovat yleensä liikeellä moottoripyörillä.

Viereisen huoltoaseman alle on parkkeerattu vanha Dodge johon ohikulkijat ovat käyneet jättämässä puumerkkinsä. Nopealla vilkaisulla löysimme kolme suomalaista, edellinen viime kesältä. Käymme Nikon kanssa merkkaamassa paikan ennen lähtöä.

Puumerkki löytyy vasemmasta lokasuojasta, saa käydä katsomassa:)

Jatkamme matkaa ja ylitämme ensimmäisen aavikolta näyttävän paikan. Hiekkaa ja kiviä on aina horisonttiin asti. Vanhasta Route 66:stä ei ole täällä jäljellä muuta kuin pienten kylien ja kaupunkien kohdalla. Tietenkin kaikki pienet paikat yrittävät saada ohikulkijat pysähtymään ja mainotavat itseään reitin nimellä.

Teiden varressa on lukuisia hyljättyjä huoltoasemia. Ne ovat jääneet syrjään uusista valtateistä ja lopettaneet toimintansa kannattamattomana. Nykyisin niissä asustaa kaneja ja sensellaisia.

Yhdeksän tunnin ajomatkan jälkeen pysähdymme yöksi Luxury Hotelliin reilun 1700 asukkaan Moriartyn kylässä. Nimestä huolimatta hotellihuoneen hinta on vain  70 dollaria neljältä hengeltä. Paikka on siisti ja omistaja on intialaistaustaisen näköinen pariskunta. Lapset leikkivät aulassa. Kun kirjaudumme sisään niin mies on iloisen yllättynyt nähtyään passin. Hän sanoi ettei ole nähnyt sellaista pitkään aikaan. Vielä yllättyneempi hän oli kun kerroimme sen olevan Suomen passi. Paikka on aika pieni ja eristyksissä.

Otamme hetken lepoa ja lähdemme syömään. Rane halusi pihvipaikkaan ja lähin on kahden mailin päässä. Syntyi ongelma kuka ajaa, sillä ruoka suorastaan vaatii olutta tai viiniä ruokajuomaksi. Vaihtehtoisesti voisimme syödä hotellia vastapäätä olevassa Taco Bellissä, mutta tämä ei oikeastaan edes ole vaihtoehto. Vedimme pienintä kolikkoa siitä kuka ajaa. Niko piilotti auton ovien taakse kolikot ja se kuka saisi pienimmän kolikon joutuisi ajamaan. Me muut valitsimme jonkin oven. Tietenkin Raido hävisi ja melkein tuli itku, kunnes Niko ritarillisesti suostuu ajamaan takaisin hotellille.

Paikalliset näyttävät aivan karjapaimenilta Stetson-hattuineen. Ajoimme paikalliseen Buford Steakhouseen. Kaksi nuorta poikaa toimii tarjoilijoina, mies on baarimikkona ja nainen on keittiössä töissä. Saattaisi olla perheravintola. Poika ei tiedä viineistä kuin punaisen ja valkoisen, joten hän kusuu isänsä apuun. JP saa juuri tilattua viininsä kun baarimikko pyytää meiltä vielä henkilötodistuksia. Mahtavaa tuntea itsensä taas nuoreksi, ehkä jopa imartelevaa. Amerikassa täysi-ikäisyyden raja on 21 vuotta. Tämä on aika hämmentävää kun ajokortin ikäraja on 16 vuotta. Autolla liikkujat eivät siten ole automaattisesti kategoriassa aikuinen. Paikallisen lain mukaan kaikilta on kysyttävä henkilöllisyystodistusta, jos ratsiassa paikalta tavattaisiin alaikäinen alkoholijuoman kanssa niin siitä seuraa sitä automaattisesti 10 000 dollarin sakot ja myyntiluvan menetys.

Ei siinä mitään, JP ja Niko lähtevät hakemaan passia hotellilta kun me jäämme Raidon kanssa maistelemaan paikallisia oluita. Baaritiskin karpaasit ja paatuneet cowboy-miehet heittävät huulta meistä. Itse juon tummia oluita paikalliseen tapaan, mutta Raido saa kuulla vaaleasta “blondie” -oluesta. Henkkareiden kanssa JP:kin sai viininsä ja syömme ehkä parhaimmat pihvit tähän mennessä.

Hollywood-koira.

Kun olemme lähdössä, tapaamme ravintolan ulkopuolella noin kuusikymppisen miehen joka ulkoiluttaa koiraansa. Koira on iloinen ja tulee tervehtimään meitä. Mies kertoo asuneensa vuonna 1974 puoli vuotta Norjan Tromsassa ja hän tiesi yhtä jos toista Suomesta. Parhaillaan hän tekee osa-aikaisesti töitä elokuvayhtiöille. Oikeastaan koira tekee työt ja mies vain hengailee mukana. Ja koira ei ole koira vaan suden ja koiran sekoitus, joka on koulutettu näyttelemään elokuvissa. Koira osaa esimerkiksi ajaa autoa ja tehdä muita hienoja temppuja. Saamme mieheltä vielä muutamia hyviä neuvoa matkallemme ja toivotamme hyvää jatkoa, palaamme hotelille.