Minkälainen on minun urapolkuni?

Olen lukenut viimeaikoina jo kahdesta blogista kiinnostavista urapoluista. Tyyliä metsästämässä Veera ja Randolfin hipat -blogin Mertta kertoivat omat tarinansa siitä miten ovat päätyneet monen mutkan kautta nykyisiin töihinsä. Ajattelin, että voisin itsekin kertoa oman tarinani.

Jos kesätöitä ei lasketa, aloitin työurani vuonna 2006 valmistuttuani lukiosta 17-vuotiaan innolla (kiitos 6-vuotiaana aloitetun koulun). Olin epätoivoinen säälittävän kesätyökokemukseni kanssa, joten päädyin töihin puhelinmyyntifirmaan. Vihasin soittelua, koska en ollut maailman supliikein ihminen, mutta sinnittelin kuukauden – lähinnä sen takia, että firmassa oli töissä muutamia muita kaltaisiani, joita kiinnosti enemmän läheisen kahvilan pirtelöt. Lopulta äitini vinkkasi, että toisella puolen tietä sijaitsevassa urheilukaupassa haettiin myyjää. Kävelin työpäivän lopuksi tien toiselle puolelle kyselemään työtä, ja seuraavana päivänä vaihdoin työpaikkaa.

Pidin lukion jälkeen yhteensä kaksi vapaavuotta, koska miksi ei? Urheilukaupan ja puhelinmyynnin lisäksi ehdin kahden vuoden aikana myös siivota ja työskennellä mäkkärissä. Mäkkiduunia muistelen lämmöllä, koska työporukka oli mahtava, ja samalla porukalla vietettiin monia hauskoja hetkiä myös työpaikan ulkopuolella.

Kahden vuoden työskentelyn ja uskomattoman Venäjän ja Kiinan matkan, johon suurin osa rahoistani tietysti upposi, halusin opiskelemaan. Olin edelleen yhtä pihalla siitä mitä halusin, mutta hain kuitenkin opiskelemaan muun muassa viestintää ja sisustusjuttuja. Pääsin kolmeen kouluun, joista valitsin Satakunnan Ammattikorkeakoulun medianomiopinnot Porissa, koska opintotarjottimella oli laajasti erilaisia opintoja, enkä tiennyt vielä tarkemmin mitä oikeastaan halusin opiskella. Aloitin opinnot syksyllä 2008.

Opintojeni ekana kesänä palasin vielä tuttuun mäkkäriin, mutta seuraavina vuosina tein loma-aikoina töitä Porissa Hesburgerilla (takinkääntäjä). En kuitenkaan tehnyt töitä koulun ohella, koska keulin aika lujaa tosi lujaa opinnoissa. Opiskelin viidessä vuodessa melkein kaiken mitä koulu tarjosi aina ulkomaanvaihtoja (Espanja, suuri rakkauteni) myöten.

Tein ihan järjettömät määrät kaikenlaisia projektitöitä koulun aikana, osasta sai opintopisteitä, osasta ihan liksaa. Olin mukana lehtiprojekteissa toimittajana, taittajana, kuvaajana, verkkopäätoimittajan ja toimitussihteerinä. Olin mukana videoprojekteissa käsikirjoittajana, tuottajana, kuvaajana, editoijana ja minä milloinkin. Olin valokuvaaja, projektipäällikkö ja tuutori. Kun opiskelijakuntavaalit käynnistyivät Jussi sanoi lopulta, että nyt loppui, tuohon et enää lähde. Enkä sitten lähtenyt – onneksi.

Osa projekteista olisi voinut jäädä tekemättä, mutta osa on antanut sellaisia kokemuksia ja oppeja, joista olen ikuisesti kiitollinen. Opin paljon ammatillisia taitoja ja ihmistuntemusta, jollaista ei luennoilla istumalla saa. Sain myös tehdä töitä kavereiden kanssa (joista monien kanssa olen edelleen tekemisissä), ja vaikka välillä revittiin päitä, välillä oli myös maailman hauskinta. Toisaalta sain istua elokuvateatterin näytöksessä ja nähdä mainosten joukossa oman tuotoksen isolta kankaalta (muutamaankin kertaan). Tai bongata telkkarista samaisia tuotoksia. Ihan priceless kokemus parikymppiselle opiskelijalle, jonka ammatillinen itsetunto on lähes olematon.

Vuonna 2013 muutin työharjoittelun perässä Helsinkiin ja sillä tiellä ollaan edelleen. Poriin en ole kaivannut takaisin, muutoin kuin satunnaisissa opiskelukavereiden (viinin värittämissä) kokoontumisajoissa. Työharjoitteluni tein ympäristöjärjestö Greenpeacella, johon jäin vielä harjoitteluni päättymisen jälkeen töihin muutamaksi pätkäksi – itseasiassa olin töissä myös valmistujaispäivänäni kesäkuussa 2013.

Uraputki ei kuitenkaan lähtenyt nosteeseen muutamien pätkätöiden jälkeen ihan sillä tavalla kuin olin toivonut. 2000-luvun lopun finanssikriisin jälkeiseen aikaan työelämään tupsahtavilla milleniaaleilla ei ollut ehkä se helpoin sauma. Duuneja oli tarjolla harvakseltaan, paikkojen vaatimukset olivat kovat ja verkostoni Helsingissä minimaaliset. Itse itselleni asettamani paineet olivat ehkä kuitenkin ne kaikista järjettömimmät. Kovaa painetun opiskeluajan jälkeen tuli aika kova romahdus. Riittämättömyyden tunteet olivat tukahduttavia ja oma jaksaminen oli monen pätkän ja projektin jälkeen todella kovilla.

En kestänyt työttömyyttä, vaikka omasta jaksamisesta ei oikein revennyt luovuutta tai tsemppiä myöskään aloittaa uusissa vaativissa töissä. Päädyin töihin kodinhoitajaksi, koska se oli ainoa asia, jota koin sen hetkisessä mielentilassa pystyväni tekemään. Siitä huolimatta, että valintani oli kaukana hohdokkaasta, se oli paras ratkaisu siinä tilanteessa. Sain nimittäin aikaa palautua, koska työ oli vaativuustasoltaan lähinnä meditatiivista ja toisaalta mukavan fyysistä, ja mikä parasta: palkka kilahteli tilille joka kuukausi (joka oli pienuudestaan huolimatta pätkäputken paineiden jälkeen tarvittua pysyvyyttä).

Vaikka kyseisen siirron olisi voinut kuvitella vaikuttavan ammatilliseen menestykseen lähinnä negatiivisesti, se oli kuitenkin lopulta kaikin puolin hyvä veto: Ei kestänyt kuin pieni hetki kunnes päädyin tekemään osa-aikaisesti samaisen yrityksen sosiaalisen median kanavia ja sisällöntuotantoa. Pääsin siis takaisin kiinni omaan alaani.

Kun oma jaksamiseni oli jälleen paremmassa kunnossa, aloin hakea töitä omalta alaltani – tällä kertaa enemmän omilla ehdoillani. Hain paikkoja, jotka tuntuivat itsestä hyvältä, enkä yrittänyt väkisin pakottautua mihin tahansa muottiin, ihan vain saadakseni jotain työtä. Tämä taktiikka toimi, sain nimittäin nopeasti duunin joka sopi elämän tilanteeseeni paremmin kuin hyvin.

Aloin tehdä verkkotoimittajan töitä kotoa. Työsuhde oli vakituinen, töitä oli keskimäärin neljä päivää viikossa, palkka huomattava parannus entiseen (mikä ei toki ollut vaikeaa :D), ja mikä parasta ihan oikeasti tykkäsin työstä. Vaikka työsuhde oli vakituinen, sitä iloa ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan. Yritys jossa työskentelin, toimi alihankkijana toiselle yritykselle, joka muutti yllättäen toimintamalliaan. Se johti siihen, että meiltä vähennettiin porukkaa uusimmasta päästä, ja jouduin yhtäkkiä taas tyhjän päälle.

Onneksi tällä kertaa hommat menivätkin paremmin kuin hyvin: ehdin olla työtön vain kaksi viikkoa, kunnes minut palkattiin suoraan siihen firmaan, jolle tein aiemmin töitä alihankkijan kautta. Siitä alkoi sitten pari vuotta kestänyt varsin mukava jakso elämässäni. Verkkotoimittajan työ oli kivaa, vaihtelevaa ja kehittävää. Ison ja nimekkään yrityksen palkka ja edut olivat elämäni siihen astisesti parhaat. Ja mikä parasta, sain tehdä töitä tosi hyvien tyyppien kanssa.

Siitä päästäänkin sitten viime syyskuuhun, kun työpaikallani tehtiin isoja muutoksia, ja meidän tekemiämme hommia siirrettiin Saksaan. Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä toimintojen siirron mukana esimiestehtäviin. Ja vaikka tarjous oli houkutteleva, päädyin silti jäämään Suomeen. Olen viime vuosina kotiutunut Helsinkiin tosi hyvin; minulla on täällä kavereita, harrastuksia ja kiva koti, jota kanssani asuttaa poikaystäväni, joka työskentelee pääkaupunkiseudulla. Ei siis mikään optimaalinen tilanne muuttaa toiseen maahan työn perässä. Eli jäin siis Suomeen ilman työtä.  

Töiden loputtua aloitin tämän blogin ja lähdin säästöilläni reissuun kolmeksi kuukaudeksi, jota olette tietysti saaneet seurata blogista reaaliajassa. Reissu oli upea kokemus, jota en koskaan vaihtaisi pois, ja nämä viime kuukaudet ovat antaneet minulle myös mahdollisuuden työstää omia projektejani eri tavalla kuin ennen.

Nyt kuitenkin puhaltavat taas uudet tuulet. Muutama viikko sitten Linkedin tarjoili minulle työpaikkailmoituksen, joka kolahti monella tasolla. Yritys on sellainen, etten kiinnostavampaa paikkaa oikeastaan olisi voinut keksiä, ja työ sellaista, jota en malttaisi odottaa pääseväni tekemään. Onneksi ei tarvitse odottaa enää kauaa. Kävin nimittäin tänään kirjoittamassa työsopimuksen!

Tällä tekstillä haluan sanoa, että vaikka työelämä (tai elämä ylipäätään) ei aina mene niinkuin toivoisi, ja oma tilanne tuntuu joskus surkealta verrattuna somessa helpolta näyttävästi sinkoileviin uraohjuksiin, on meitä muitakin joilla hommat menee välillä päin persettä. Uskon, että tosi monella meistä on huonoja hetkiä, jolloin tuntuu ettei mikään onnistu, tai oma terveys ei kestä työelämän paineita. En voi muuta sanoa kuin että kuunnelkaa itseänne ja tehkää asioita, jotka itsestä tuntuu hyvältä. Kyllä se siitä. Ja jossain vaiheessa tulee myös niitä hetkiä kun asiat eivät vaan voisi olla enää paremmin! :)

***

Jatka lukemista: 

#Uraoivallus: Älä esitä jotain mitä et halua olla

14 asiaa, joita menestyneet ihmiset tekevät aamuisin

Kuvat opiskelukaupungistani Porista.