Aaltoilua

Olen ehkä antanut täällä sellaisen kuvan, että viime keväänä aloittamani muutokset olisivat olleet helppoja ja vaivattomia. Suurimmaksi osaksi näin on ollutkin, mutta mielen tasolla on tullut käytyä monenlaisia pohdiskeluja siitä, mihin vedän omat rajani ja millä perusteilla. Suoraan sanottuna en vieläkään oikein tiedä.

Kotiin ja töihin vegaaninen ruokavalio on solahtanut yllättävänkin kivuttomasti, mutta niiden ulkopuolella rajat ovat vielä hämärät. Kun on kyse muiden tarjoamista epävegaanisista tarjottavista muutan mieltäni kuin tuuliviiri. En osaa päättää mielipidettäni enkä tiedä, mikä tuntuisi oikealta. Tuenko silloinkin tehotuotantoa ja edistänkö eläinten kärsimystä, jos itse en niitä aineksia kuitenkaan ostanut? Jokuhan ne tarjottavat joka tapauksessa syö. Riittääkö minulle tällainen kotivegaanius vai pitäisikö yrittää enemmän? Pitäisikö olla tiukempi ja pitäisikö pystyä enempään? Jos pitäisi, niin miksi? Koska minusta tuntuu siltä, että se on oikea suunta? Vai siksi, että yritän miellyttää muita: olla oikeasti vegaani enkä pelkkä wannabe?

Kyse on myös yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Pyörin monissa sosiaalisen median vegaanisissa ryhmissä ja kirjoittelenkin niihin jokseenkin aktiivisesti. Silti en oikein koe kuuluvani joukkoon. Olen jossain meidän ja muiden välimaastossa, enkä osaa päättää minne kuulun. Hengailen vain jossain rajamailla. Ajattelutapa on sikäli hassu, että kukaan muu kuin minä itse ei ole laittamassa minua mihinkään tarkasti rajattuun vegaanin lokeroon. Ketään muuta ei myöskään vähimmässäkään määrin kiinnosta, mitä minulla on lautasellani. Sanon tarjotulle kakkupalaselle sitten ei kiitos tai kyllä kiitos: kukaan ei kysy miksi tai vaadi perusteluja. Kukaan muu kuin minä itse.

Välillä tuntuu siltä, että tämä nykytilanne riittää, välillä taas tulee morkkis ja tuntuu siltä, että pitäisi olle vielä vähän tiukempi. Aina välillä iskee puolestaan kiukku ja uhma, kun kuulee tai lukee jonkun sanovan aktivisteja rikollisiksi, koska he ovat paljastaneet eläinten rääkkäyksiä maatiloilla ja terastamoilla. Tekee mieli sanoa, että hei haloo pahvi, herää jo. En jaksa myöskään erityisemmin enää huvittua sellaisista kommenteista kuin pekoni on vaan niin hyvää, ei vaan voi elää ilman. Välillä tekee mieli paasata, mutta olen (vielä toistaiseksi) hillinnyt itseni ja argumentoinut asiallisesti ja faktoilla, sillä paasaamalla ei saa aikaiseksi pitemmän päälle mitään hyvää. Näiden tuntemusten jälkeen tulee kuitenkin aina mieleen, että kokoaikavegaanius tällaisen 99% sijaan voisi olla ihan fiksu ratkaisu. Koska mikään ei muutu, jos ei vaadi enemmän. Jos ei pidä vähän enemmän meteliä.

Kuvituksena joitain sekalaisia kuvia viime kesältä ja syksyltä. Ihan vain siksi, ettei taas kerran tulisi kuvatonta postausta. :)