Annoin pikkusormen

Olipa kerran nainen, joka oli jo pitkään funtsinut, miksi liikunta ei maistu. Se yritti kyllä säännöllisesti käydä salilla ja juoksemassa, kun on se diabetes -riskikin ja olishan se kiva edelleen mahtua samoihin vaatteisiin. Välillä oli useamman viikonkin tauko, kun ei vain huvittanut eikä jaksanut. Tulokset tietysti putosivat kuin lehmän häntä ja se söi motivaatiota entisestään.

Sitten Facebook ovelasti laittoi sen virtaan mainoksen lähellä olevasta liikuntapaikasta, jossa pystyi kokeilemaan kamppailulajeja pari viikkoa ihan ilmaiseksi. Nainen tsekkasi aikataulut ja totesi, että ainoa minne ehtii on brasilialainen jiu-jitsu. Ja niin se meni brasilialaisen jiu-jitsun tunnille ihan varmana, että tämä nyt ei ainakaan ole sen laji. Aikaisemmin kun ei ollut pari- ja ryhmäliikuntalajit oikein napanneet, niin se oli jo tuominnut itsensä sellaiseksi yksinliikkujaksi.

Heti ensimmäisen tunnin lämmittelyissä se huomasi olevansa aika nolo. Piti tehdä kuperkeikkoja, eikä se ollut tehnyt niitä sitten 80-luvun ala-asteen ja silloinkin ne oli menneet aikalailla päin honkia. Koko tunnin se hihitteli omalle surkeudelleen, kun mikään ei onnistunut, vaikka kuinka yritti. Puolitoista tuntia meni kuin siivillä ja yllätykseksi se huomasikin, että tunnilla oli ollut kovin hauskaa. Niinpä se meni parin päivän päästä takaisin.

Sitten nainen huomasikin maksaneensa peruskurssin ja ostaneensa treenipuvun. Edelleen se on aika surkea ja hidas oppimaan (kuperkeikat sentään menevät jo), mutta edelleen sillä on myös tosi hauskaa. Se huomasi löytäneensä uudelleen saman fiiliksen kuin aiemmin juostessaan pitkiä matkoja: sen tunteen, kun hengitys kulkee puuskuttaen ja lihakset on maitohapoilla, mutta mieli on kevyt ja iloinen vapaa kaikista arkisista murheista. Siksi sitä menee aina vaan takaisin.