Mielenrauha vai karu totuus?

Huomenna maanantaina klo 20:00 YLE1 näyttää MOT:n dokumentin Kidu ensin, kuole sitten. Se käsittelee suomalaisten teurastamoiden epäkohtia ja niissä esiintyvää julmuutta teurastettavia eläimiä kohtaan.

En ole vielä päättänyt, aionko katsoa tuon ohjelman. Suoraan sanottuna en ole vielä kyennyt katsomaan edes ohjeman traileria. Pystyn katsomaan fiktiivisiä väkivaltaelokuvia ilman, että häiriinnyn lainkaan, mutta tosielämän väkivalta onkin sitten eri asia. Varsinkin eläimiin kohdistuvalle julmuudelle olin herkkä jo lapsena; onhan kyse niistä heikoimmista ja puolustuskyvyttömimmistä olennoista.

Viime kesänä luin tämän viime marraskuussa julkaistun Daily Mailin uutisen Nepalin Gadhimai -festivaalista, jossa uhrataan parin päivän aikana satoja tuhansia eläimiä mukaan lukien 5000 buffalohärkää. Tästä julmasta festivaalista ollaan nyt onneksi luopumassa. Viikkoja tuon uutisen lukemisen jälkeen näin unia, jossa olin Nepalissa keskellä valtavaa kuolleiden härkien peittämää aukeaa. Yritin uudestaan ja uudestaan pelastaa niistä edes yhden.

Jos pelkät valokuvat saavat aikaiseksi noin vahvan reaktion, miten paljon painajaisia saisinkaan MOT:n ohjelman katsomisesta? Toisaalta haluaisin nähdä sen, mutta toisaalta haluaisin myös suojella omaa mielenrauhaani. Haluanko nähdä realiteetit vai keskitynkö siihen (postiiviseen muutokseen), miten omassa elämässäni voin välttää olemasta osa näitä julmuuksia?