Running up that hill
Vuoden 2010 kesällä juoksin ensimmäisen ja viimeisen maratonini. Se oli yksi mahtavimmista kokemuksistani ja samaan aikaan yksi typerimmistä ideoistani koskaan. Parhaiten juoksusta jäi mieleeni kohtaus jossain siellä 30-35 kilometrin tienoilla. Juoksin siinä vaiheessa yksin Ruissalossa merenrantaa pitkin, joka paikkaa kolotti ja väsymys alkoi painaa. Tien sivussa oli sellainen kouluikäinen tyttö isänsä kanssa ja kun ohitin heidät, tyttö alkoi taputtamaan. Se pieni ele toi ihan mielettömästi tsemppiä loppumatkalle. 🙂
Viime syksynä luin tämän Fitness Führerin kirjoituksen kyynel silmäkulmassa. Samaistuin niin voimakkaasti kirjoituksen ilmaisemiin tunteisiin ja samalla tiesin, että minä en toista kertaa enää mene sinne lähtöviivalle. Sain diagnoosin proktiitista vuonna 2011, mutta oireita oli jo kauan aiemmin ja maratonin aikoihin ne olivat pahimmillaan. Jälkikäteen on vaikea ymmärtää, miten sitä voi sokeutua sairauden oireille niinkin pahasti. Minä en todellakaan ollut kesällä 2010 terve, mutta kuittasin kaiken vain ”herkkävatsaisuuden” piikkiin. Pitkään elättelin toiveita, että sitten kun olen tervehtynyt, niin palaisin pitkän matkan juoksun pariin, mutta enpä tiedä tulenko koskaan olemaan niin terve.
Pakotin miehen ottamaan blogikuvia. Ei ollut kuvaaja eikä mallikaan oikein omassa elementissään. 😀
Viime vuodet olenkin juossut vain lyhyehköjä 5-10 kilometrin lenkkejä ja niitäkin harvakseltaan. Sen sijaan olen viettänyt enemmän aikaa salilla puntteja kolistellen. Salitreenistä en ole koskaan saanut samanlaisia endorfiineja kuin juoksusta, mutta on siinäkin oma viehätyksensä. Olen pyrkinyt treenaamaan voimapainotteisesti vapailla painoilla. En treenaa totisesti eikä tähtäimessä ole mihinkään kisoihin osallistuminen, vaan lähinnä haluan hyvän lihaskunnon ja pitää siinä sivussa hauskaa. 🙂 Salitreeni on se syy, miksi ruokavalion tarpeeksi suuri proteiinimääräkin mietityttää. Viimeisen vuoden ajan olen treenannut normaalia vähemmän. Syynä oli alunperin gradun kirjoittaminen (joka ei vieläkään ole valmis…), sitten tuli syksyn muutto ja pisteenä i:n päälle selän noidannuoli tämän vuoden alussa. Treenipainot ovat tippuneet, enkä erityisemmin pidä tästä taantumasta. Tarkoitus olisikin tänä vuonna saada jonkin verran lisää lihasmassaa ja voimatasot entiselleen.
Pari kesää sitten huomasin tykkääväni kovasti myös pyöräilystä. Ei siitäkään samanlaista hyvänolon tunnetta saa kuin juoksusta, mutta se on silti todella kivaa. Ja erittäin suuri plussa on se, että pyörän selkään voi hypätä, vaikka olisi juuri syönyt massiivisen kokoisen aterian, sillä se ei sekoita elimistöä samalla tavalla kuin juoksu. Juoksun suhteen joudun aina miettimään tarkkaan, että edellisestä ateriasta on kulunut tarpeeksi pitkä aika. Pyöräni on vanha ja raskas eikä todellakaan optimaalinen pidemmille pyörälenkeille. Tällä hetkellä ei ole tosin varaa parempaankaan, joten tällä mennään. Suunnittelen ensi kesäksi pyörälenkkejä ainkin lähikuntiin. 🙂
