Melankolia

Tähän päivään on kuulunut kolme asiaa: haikean harmaa taivas, Samuli Putro ja Tiina Lehikoisen Isoympyräkatu. Kaikkia kolme yhdistää sama asia: melankolia.

Melankolia on kuin harteille laskettu huopa. Sen sisään kääriytyneenä on lupa vain olla. Kerrankin saa hengittää syvään ja tuijottaa seinää. Tapetissa ei tapahdu mitään. Kello rak-sut-taa. 

lehikoinen-tiina_isoympyrakatu_kansi-pieni.jpg

Olen kuunnellut monta kertaa  Samuli Putron Mitäpä jos -biisin ja miettinyt sen lyriikoita. http://www.youtube.com/watch?v=hVHXQaDKrb8

Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan? Mitäpä jos sun selkä pettää uudenvuodenaattoyönä, viedäänkö sut sairaalaan ja pistetäänkö sänkyyn?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan, turhaan, turhaan?

En halua pelätä turhaan, vaan lopettaa murehtimisen. Jos rinnan alla on ahdistus, laitan nippusiteen sen ympärille ja heitän kellarin pimeimpään nurkkaan. Olkoon siellä, kunnes ei ole mielen päällä mitään painavaa.

Tiina Lehikoisen runoissa on samanlainen tunnelma kuin Putron musiikissa. Lehikoinen kirjoittaa aforismeja ja miniatyyrirunoja, pieniä kohtauksia. Runot vievät saarelle, Jakomäkeen, hiljaisten miesten laaksoon ja tutkimusmatkalle August Ehrensvärdin jalanjäljissä. Vaikka teos koostuu kuudesta erillisestä osasta, on kaikille runoille yhteistä oleminen. Olemisen taito on tärkeä. Ajatukset alkavat virrata vapaammin ja hengitys helpottuu, kun vain on paikallaan ja keskittyy hetkeen.

Kun katsot peiliin, muistat saaren. Muistat mustan metsän.

Siitä on lähdettävä, lapsuudesta

Lähdin kuromaan omia lapsuusmuistojani. Yritin muistaa, miltä metsä tuntui lapsena: suurelta lohduttavalta syliltä. Se hidastutti, rauhoitti, vei verkkaisesti eteenpäin.

Naakat kehystävät taivaan latvaan. Kaksi vierasta ainesta yhdessä silmänräpäyksessä, tai kenties silmä on 

Kysyt puilta itseäsi, eivät ne kaipaa. Hidas sorkanjälki sammaleella, pisaroi, metsä ei rauhoitu kieleen.

Taivaalle kääntyneet juurakot, meitä repivät tähdet

Pitää katsoa tarkasti ympärilleen. Ei puu ole pelkkä puu, se on kuusi tai mänty. Ei ole vain pimeä tai valoisa, on hämärä siinä välissä.

Vaeltavat kesyttämättömät vedet, satoja vuosia vanha ranta, kevättä, kesää, syksyä. Talvea. Ja kevättä, vettä horisontin täydeltä.

Tai:

Tippuvaa lehteä, helmikuuta, jäätä, jäälauttoja. Ruusua. Riippukeinua. Ja esikkoa, poskea, johon kirjoittaa pitkää hentoa riimua

Joskus kannattaa olla hetki paikallaan ja antaa melankolian aaltojen huuhtoa. Se on tässäoloa. 

Kommentit (1)
  1. Ihana, melankolisuudessaan lohdullinen kirjoitus. Kiitos.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *