Monet tuhannet raudat

Tänään ajattelin, että jos ihmisellä on liian monta rautaa tulessa, voiko jonkun raudoista vain unohtaa? Jättää tuleen palaamaan ja antaa olla. Ei siitä tullut hevosenkenkää, ei keihäänkärkeä, ei edes sormuksen vertaa. Olkoon siellä, unohtukoon tuhkaan. Kaikesta ei tarvitse tehdä korua.

Tänään ajattelin myös sitä, kuinka monta asiaa ihminen voi unohtaa yhden päivän aikana. Sattui nimittäin unohdus ja toinenkin, lopulta kolmas. Mieleni lipsui kuin aamuaurinko jäätyneellä kadulla. Keskipäivään mennessä jää taas suli. Silloin oli hyvä aika lukea Joni Langen (2013) runoja.

Tarpeeksi nisäkäs on mielestäni jotenkin lystikkään surumielinen. Siinä tarpoo ihminen, yrittää selviytyä elämän pienistä ja suurista ongelmista. On yksinäisyys ja on yhteisyys. 

 

On tarpeen herätä eräänä aamuna, laskea varpaat,

varastaa kengät itseltään. On tarpeen nisäkkään lämpö

huurteena ikkunalasissa.

 

Runojen kertoja puhuu paljon hiuksista: niitä on piilotettu tukkoina viemäriin, aika kuluu niitä laskien, ne eivät ole välttämättä sinun omiasi ja kuitenkin – siinä ne ovat, kaikkialla. Hiukset ovat naisen kruunu ja elinvoiman merkki. Toisaalta ne ovat vain karvoja, jotka kasvavat päästä, ja niissä on jotain iljettävää silloin, kun niitä löytyy ruoasta. 

 

Mutta vain leivänmurut pöydällä

voisivat muistuttaa sinua siitä päivästä

kun päätit ne pyyhkiä pois. Hiukset

piilotettu tukkoina viemäriin. Pihalla

on keltaisen talon sisäpiha. Tajuttomana kenkä

makaa lehtikasassa, yksin kuin käsi

postiluukussa, kalpea käsi

johon sinun tekee mieli tarttua.

Minkä rikoksen jätät tänäänkin tekemättä,

mistä haaveilet, minkä jalan eteen

laittaisit toisenkin jalan. Kärpäset,

liikuttavat kärpäset. Nojaudut kohti ikkunaa, myrskyä

joka ei nouse, heijastusta

jota et voi riisua. Siihen nojaat.

Pysy tuossa

tuo valo

tuo kasvosi.

 

Me puhumme haaveistamme ja elämme elämäämme, luulemme, että omistamme kaiken. Omistamme tavaraa, tietoa, ehkä asunnon ja ihmissuhteita. Kiirehdimme ihmisiä ja itseämme eteenpäin. Arki on tässä, ja se on kaikki mitä meillä on. Mutta mitä jos paljastuu, että oma arki ei olekaan mitään muuta kuin pelkkiä hiuksia viemäriputkessa?  Suorastaan inhorealistista.

 

Ehkä vielä pysyn valossa. Ajattelen, että en omista ketään enkä mitään muuta kuin itseni ja ajatukseni.

 

Kansi: Tuomo Parikka