Sylin verran runoja
Huihei!
Takatalvi yllätti kaduilla kulkijat, mutta edes hyytävä tuisku ei saanut minun mieltäni matalaksi. Tulin tänään nimittäin kirjastosta kotiin kantaen mukanani sylillisen runoutta. Sitä ennen tosin piti maksaa unohtuneet sakot… Kirjojen lainaaminen on niin paljon helpompaa kuin palautuksien muistaminen.
Olin päättänyt lainata mahdollisimman erilaisia teoksia. Kirjaston runohyllyllä tuli sellainen olo, että haluan sivistää itseäni. Persialaista runoutta kenties, ehkä Runebergin valitut? Jotain, jonka lukeminen olisi tärkeää. Modernia runoutta? Ehkä se teos, jonka kaikki sivut ovat tyhjiä viimeistä lukuunottamatta (viimeisellä sivulla on piste)?
Sitten alkoi naurattaa. Katinkontit! Ei runoja pidä lukea itseään sivistääkseen. Eikä siksi, että niiden lukeminen olisi tärkeää. Runoja kannattaa lukea, jotta saisi tuntea ja ajatella. Ovathan tunteminen ja ajatteleminen kuitenkin kaikista tekemisistä mukavimpia.
Siksi lainasin runoteoksia, jotka tuntuivat hyviltä valinnoilta. Pari Joni Pyysaloa, hiukan L. Onervaa, yksi kapinallinen Bukowski ja kirsikkana päälle Runot 2013, joka on koottu viime vuoden Suuren runokilpailun parhaimmistosta. Suosittelen myös lämpimästi silloin tällöin kannen perusteella lainaamista. Mikä olisikaan sen virkistämpää kuin joskus rakastua ihan sattumalta ja toisinaan erehtyä, vaikka kuvitteli valinneensa oikein.
Nyt istun kotona teoksia selaillen. Yritän ottaa sanoista kiinni enkä ehkä edes ymmärrä kaikkia koukeroita. Mutta jos joku osaa sanoa ison asian todella pienesti, on se mielestäni hymyn arvoista. Kuten vaikkapa tämä Joni Pyysalon runo teoksesta Jätän tämän pimeän kalustamatta (2001):
Taivas kuvastuu
haikeasta mielestäni
olen onnesta tehty
P.s. Jos pidät itse runojen kirjoittamisesta ja maaseudusta, ota osaa Maalaisrunokilpailuun!
