MURHA

Alppiruusujen aikaan

 

Pitkospuilla

liukasta,

ympärillä

kymmeniä

alppiruusuja.

Talvi alkaa

ajaa syksyä

takaa. Rakeet

paukahtelevat

maahan, sataa,

kuulet ne

liiankin

terävästi,

elävästi,

kuin iskut

eilisen.

 

Menet metsään

monesti

rauhoittuaksesi,

kuullaksesi,

nähdäksesi,

tunteaksesi,

mutt’

enää et tunne

mitään.

Et jalkoja allasi,

et tuulta hiuksissasi,

et sadetta päälaellasi.

 

Hän iski sinuun

viimeisen kerran,

sill’

nyt hän on

poissa.

Naulittu ruumis

puunrunkoon kiinni.

Et tunne mitään,

et kipua, surua, kosketusta,

et iloa, helpotusta.

 

Jätät mustan viittasi

puunrungon

ympärille

ja kävelet pois,

alppiruusujen

vahtiessa ruumista.