Menetän minuuteni

Menetän itseäni

pala palalta.

Hiljaa, muiden huomaamatta,

yksin ja niin yksinäinen minäni..

POISSA.

 

Kuulenko enää tuulen hempeää humina?

Kuulenko rasittavien tirppojen lirkutusta keväällä?

Kuulen vain piiskaavan, korvia raastava melun,

keskellä tätä vankitörmää, joka minut

sisäänsä söi, eikä hevillä päästä pois.

 

Vain mustan korppikotkan rääkäisy, jossain

ulkopuolella. Onnellisten ihmisten maailmassa, jonne

minuuteni ei yllä. Synkän vihellyksen kadotuksen tielle

ja minä menen. Tulethan? Se anelee ja minä olen jo matkalla.

 

Irvistys niiden naamoilla, jotka minua ovat pilkkanaan

pitäneet. Naurakaa vain, ajattelen ja vedän rumaa ruhoani, harmaata taakkani eteenpäin. Olen kohta perillä, siellä, missä minun kuuluukin olla.

 

Hetki täynnä ivallista naurua. Paskat siitä, nauran itsekin ja lujemmin kuin

kukaan muu saattojoukkiossa.

 

Mutta pelkään. En tahdo enää kalman porteille. Kuolema! Mitä se on, kun ei

enää voi hengittää? Kun koko elämä on loppunut ja jäljellä on vain muistot?

 

Tahdon vain rannalle, mutta en tahdo löytää… Jos löydän, miten minun käy.

Uppoanko vai käännynkö takaisin helvettisen ihmisen irvikuvan ainaiseen tuskalliseen elämään?

 

Vastaa sinä minulle, joka tätä luet.