Kadotus

Ei itku auta, ei kyynelee sydäntä

lohduta.

 

Ei pelasta rakkauden köysi, se hirttää ihmisen

ikuiseen kärsimykseen.

 

Et saa otetta elämän virrasta, se

kulkee liian lujaa, liian kaus, liian nopeasti.

 

Mikään ei ihmistä pelasta, jos

ei ole elämässä tarkoitusta.

 

Koleaan iltaan, tähtien taa

ajatuksesi taitavat vaeltaa.

En voi ymmärtää, koska et

sano sanakaan. Miten siis voisinkaan?

Olet kuin ilmaa, näkymätöntä vaimeaa

tuulta, välillä pyrstölläsi elämön kauhunkohdissa,

välillä selälläsi, kun sinut poljetaan kuraan.

 

Miten voisin auttaa?

 

Ja jos joskus katoat, teet sen niin hyvin, ettei kukaan

tiedä suunnitelmasti mitään. Olet iloinen nainen, toiminnallinen nainen, maineesi on tahraton, mutta, mikä on se sinussa, joka tuskaisena kierii….?

 

kaikkihan on hyvin, eikö niin? Vakuuttelen sinulle. Haistatat vitut minulle.

 

Niin, mistä voi tietää, jos toisella on paha olla? Se ei aina näy päälle päin. Mitäpä jos

kysyisit joskus: hei, mitä sinulle kuuluu? Ilman ennakko-olettamuksia, ilman omia taka-ajatuksia…? Olisiko se tie onneen ja ehompaan elämään, kaikki yhdessä?

 

Sanot: ”olen tyhjänä kumiseva vaskikello, en sen enempää ja silloinkin

kun jaksan kilkattaa, ääneni särkee. ” Itkuako nieleskelet?

 

Haavoittunut orpo lapsi, yksin ongelmineen. Orpous jättää vain jalan jäljet lumeen painautuneet, lapsen jalan jäljet raskaat….repeytyneiden arpien veri niissä.

 

Jos emme auta!