Psykoositar

Korallin punaiset neilikat ovat kuihtuneet jo kerran.

En jaksa niitä masentuneilla käsilläni kastella.

En pakkasessa lenkkeillä, katuja astella.

 

Ulkona valkea lumi, on minusta harmaata.

Olen väsynyt yhä, kai tarpeen olisi

usko pyhä.

 

Tuot uusia neilikoita maljakkoon.

Ne joskus lempikukkiani olivat, kauniita, hentoja, herkkiä,

kuten minun sieluni.

 

Tuot taas uusia neilikoita maljakkoon, minä

hyppään psykoosin valjakkoon.

Se vie minut kauas rakkaastani, sinusta,

Ajattelen, et välitä minusta.

 

Järvelle kuljen ja huudan: ”Antakaa elämän vettäm jotta

jaksaisin tämän pahan voiman itsestäni pestä!”