Arpeni ulvovat

Nyt, kun olen ruostunut naula….

Voin sanoa vain sen, mikä on totta.

Tulehtuneet arpeni huutavat hellää kosketusta. (enkä tarkoita viiltojälkiä, vaan syädmeni karrelle palaneita pysyviä traumaattisia muistoja)

 

Särkynyt sydämeni kuiskailee näin: ” Suudelman jos saisin, jos kosketuksen hempeän rinnallein saisin, ihmisen kauniita sanoja halajaisin.”

 

Riudun, alastomana ja yksin. Vaivun, pahiin saarroksiin, koskiin ja suliin järviin–> tahdon eroon itsestäni.

 

Mutta muistan katseesi, hymysi, naurusi, lempeät sanasi ja toviksi unohdan kuoleman.

 

Saisitko minut palamaan elämän tulta? Olisiko se ikuinen tuli vai hetken lämpöä hohkaava? Sitä en voi tietää, mutta yritän vielä.

 

Olen eilisen päivän jääprisessa. Nyt sulan ja tarvitsen huovan, jonka voisit kääriä ympärilleni ja luvata, että minullekin on paikka, tässä kolkossa

kaupungissa.

 

Autathan?