Kadonnut maan alle, jonnekin liian syvälle lahottajien maailmaan.   Syöpynyt karrelle, kuivunut kokoon kuin märäntyneet appelsiinin kuoret.   Hukkununut paskaisen veden alle, keskelle rumien haukien, itkien se kadonnut on….   MINUUTENI.

Lohduttomien tarinaa. Ilmeettömiä kasvoja rappukäytävässä. Turhautuneita lapsia keskenään leikkikentällä. Äiti kotiin matkaa tekee, paikalliseen kulku kääntyy.Isäkin on onneton, humalaiseen itkuun kurttuinen naama vääntyy. Velat kiirivät lujemmin kuin Pohjanmaan tulva. Kiertää maamiesukko sätkäpaperia, parjaa peltojaan, kiroaa EU:ta, ei tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Mummo istuu ikkunalaudalla, ei ole päässyt edes käymään miehensä haudalla. Vuosiin, vuosiin aika kuluu, […]

Ensilumen Lumo Sumuisten peltojen ylle laskeutunut haalea, huurteinen, kaunis, herkkä, ensilumi iloa tuoden. Ikkunasta sen ensi kerran näit ja tunsit jotain lämmintä sydämessäis. Lumeen lähdet taapertamaan, se hämmentää joka vuosi aina ja aina vain uudestaan. Miten luonto niin suloista, lumen taikaa aikaan saa? Ja sinua koskettaa.  

Mustasukkainen nainen Kuljet pää pystyssä. Et ole huomaavinasi minua puiston penkillä. Naisesi on kaunis ja ihana, mut’ tahtoisin kaiken väliltänne pilata. Tunnen itseni huonoksi naiseksi, sellaiseksi vanhaksi piiaksi. Mikä hänessä on minua parempaa? Päästäni leijuu mustaa kapinaa.En kestä sinua hänen kanssaan. Eikö voitaisi yrittää uudestaan?  

Kun olen yksin Kun olen yksin vanha puutalo on kolkko. Sydämeni kauttaaltaan ontto. Yksinäiset siniset silmät tuijottavat tyhjyyteen, kurjuuteen, yhden elämän mitättömyyteen. Kun olen yksin, on mieleni turtunut, hauras ja herkkä. Iltaisin katson kaukaisuuteen. Voisiko joku koputtaa minun oveani? Ja parantaa sieluni syvää lovea. Kun olen yksin, kaipaan ain’ rinnallein toista samanlaista, yksinäistä ajattelijaa, yksinäistä […]

Menehtymisen tie Olen onneton, mentävä on. Karu maa, jonka, loputonta tietä kulkea saan, se tie ei lopu koskaan. Vaikka laahustaisin koko päivän, matelisin halki yön, ja saisin niskaani sateen, lumen, rakeet ja tuskan rintaani keskiyön. Tie ei lopu koskaan. Saapuisin kalliolle, mutta en näe sen alle. Miten ehkä meri pauhuaa tai joen virta soljuaa. Olen […]

Lasittunut katse     Hän on se nainen, joka tyhjyyteen tuijottaa. Katse kuin lasia, kirkasta ja särkyvää vaan.   Ei muualta katseensa rauhaa saa. Kuin pehmeinä sointuina täytyy hänen sielunsa lasipalloon tuijottaa ja jotenkin yrittää nousta, kohotta päälle maan.   Mutt’ ei, alhaalla on hänen menetysten surujen maa.

Kyynelten sankari   Taivaan mustan  taa, tummuuteen uppoavat äänet. Hangessa yksin lapsipolo hivelee poskeaan. Istuu ja siihen nukahtaa. Vain oma varjo seuranaan.   Kyynelten sankari pieni. Tyhjyys paikan saa jälleen maailmassa, kun pieni lapsi on poissa, taivaassa.   Eikä tyhjyyttä maailmasta pois saa katoamaan edes äidin toive, unten utuinen pienoisen tyttösen unelma.    

Pelko ole nopea. En kestä tätä lovea, jonka sisimpääni kairaat. Minun sielu poloani vaivaat.   Öisin se kipittää ylös ja alas, pitkin kehoani, hiljaa kuin varas.   Unohtaa en kaikkea menneisyyden pahaa en voi, mutta pelko pliis etkö jo antaa olla voi?

Sattuman lapset   Sattumalta baarin ovi aukesi. Sieltä ulos kömpi poikaparka poloinen, ryysyissään säälittävä, iloton, ilon janoinen.   Tyttö kuljeksii helmikuun kirpeässä pakkassäässä. Sattumalta huomaa pojan rappeutuneet arvet, iskut lapsuuden, kaipuun onnen ja kasvot poloisen.   Poika ja tyttö katsovat hiljaa toisiaan. Kolmastoista päivä perjantaina häitänsä tanssitaan.