Huumeriippuvuuteen menehtyneelle ystävälle
P ILVESSÄ (omistettu ihanalle ja lahjakkaalle ystävälle, jonka ”pilvet” veivät)
Helppo tyhjyys.
Huudot nousevat
syvältä.
Punaisia maalauksia,
verellä tahrittuja.
Utuisia maisemia
lapsuuden kesien.
Ryömin tahtoani
kohden,
mutt’ se ei
ole siellä,
vain jäätävä
kärsimys.
Ajatukset ja energia,
hajotan asuntoni,
luovuuden purkauksia.
Leivänpaahdin ilkkuu
minua.
Mikro karjuu:
”OLET SAASTAA!”
Ääniä,
ääniä,
hahmoja,
tuntemuksia.
Yhteys todellisuuteen
on kadonnut.
Olen hahmoton
figuuri, kuin
epämääräinen
tyhjä aukko, pää
täynnä pimeää,
ja keltaista,
oranssia ja punaista,
punaista kuin
rakkaani samettimekko.
Nahkasaappaat selällään
eteisessä.
Siinä hän
seisoo ja tanssii,
keinuu alasti
eessäni. Tanssii ja nauraa.
Olen taivaassa.
Pudotan tupakan
lattialle.
Vihaan vettä,
rakastan tulta.
Hypin liekkien
keskellä.
Savua sankkaa,
euforiassakin jollain
lailla rankkaa.
Turmioni.
Mustat silmänaluset,
takkuinen hiuspesäke,
revenneet huulipielet,
vaahtoava suu, kuolainen
paskakasa. Minä.
Kahlaan vedessä,
Yht’äkkiä koko
kämppä on Pohjanmaa.
Tulva-aika. Imen
sen yhdellä talouspaperin
palasella pois kokonaan.
Jatkan tanssien liekeissä,
vauhtia lisää, unikon siemeniä,
hamppua ja pullon pohjalta
viimeinen tilkka
viskiä.
Jossain on valoja
irvokkaita. Ne särkevät
silmiä. Helvetin valot,
Saatanan palvelijat!
Antakaa liekkieni palaa,
syöstä tulta…Kulta
oletko sinä siinä?
Hämärää…
Nahkasaappaat selällään
eteisen muovimatolla,
minä niiden vieressä
raatona.
Asunto on kolkko
ja kylmä, vain patja
ja pahvilaatikko täynnä
sätkäpaperia, filttereitä ja
kamaa. Taas tätä samaa.
Ei jälkiä liekeistä, tulvasta
ei sinusta…
Tipuin pilven reunalta
alas oksentamaan,
tärisemään
tähän karuun
betonilaatikkoon.
Tartun naruun,
sitten en mieti
enää mitään.