Kun olen yksin
Kun olen yksin
vanha puutalo on
kolkko. Sydämeni
kauttaaltaan ontto.
Yksinäiset siniset
silmät tuijottavat tyhjyyteen,
kurjuuteen, yhden elämän
mitättömyyteen.
Kun olen yksin, on
mieleni turtunut, hauras ja
herkkä.
Iltaisin katson
kaukaisuuteen. Voisiko
joku koputtaa minun oveani?
Ja parantaa sieluni syvää lovea.
Kun olen yksin,
kaipaan ain’ rinnallein
toista samanlaista,
yksinäistä ajattelijaa,
yksinäistä harhailijaa.
Menehtymisen tie
Olen onneton, mentävä on.
Karu maa, jonka, loputonta tietä kulkea saan,
se tie ei lopu koskaan.
Vaikka laahustaisin koko päivän,
matelisin halki yön, ja saisin niskaani
sateen, lumen, rakeet ja
tuskan rintaani keskiyön.
Tie ei lopu koskaan.
Saapuisin kalliolle, mutta en
näe sen alle.
Miten ehkä meri pauhuaa
tai joen virta soljuaa.
Olen näkymätön.
Kukaan ei minua
huomata saa milloinkaan,
ei silloinkaan, kun tie se
jatkuu vaan alas, ilmassa,
olen ilmaa, olen vapaa,
olen siivetön lintu, joka putoaa.
Olen mennyt kokonaan.