Lasittunut katse
Hän on se nainen, joka
tyhjyyteen tuijottaa.
Katse kuin lasia, kirkasta
ja särkyvää vaan.
Ei muualta katseensa rauhaa saa.
Kuin pehmeinä sointuina
täytyy hänen sielunsa
lasipalloon tuijottaa ja jotenkin
yrittää nousta, kohotta
päälle maan.
Mutt’ ei, alhaalla on
hänen menetysten surujen maa.
Kyynelten sankari
Taivaan mustan taa,
tummuuteen uppoavat äänet.
Hangessa yksin lapsipolo
hivelee poskeaan. Istuu ja siihen
nukahtaa. Vain oma varjo seuranaan.
Kyynelten sankari pieni.
Tyhjyys paikan saa jälleen
maailmassa, kun
pieni lapsi on poissa, taivaassa.
Eikä tyhjyyttä maailmasta
pois saa katoamaan
edes äidin toive, unten utuinen
pienoisen tyttösen
unelma.