Yksinäisiä huokauksia kerrostalon porraskäytävissä.
Pieniä parkaisuja pihaverantojen lasten rattaissa.
Muutamia mustia ja valkoisia muistoja vanhustentalon päiväsalissa.
Aamuisia sananvaihtoja, tyhjänpäiväisiä jutustelua lenkkipoluilla.
Odotamme suurenmoista, mutta mikään ei todella innosta.
Arjen kantamoisia, hyviä, huonoja, pieniä, joskus suurempia.
Etsimmetkä unelmaa, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan?
Kohmeisen harmaan koleaa talon sisällä. Ikkunat rikottu, ja joulu jo lähellä.
Miten ihmeessä teen lämmön, joka joulun tuo? Joka kuusetynttilät olohuoneeseen tuo?
Jokin riivaus ihmisten. Tämän perheen masennus kai tarttuvainen. Kuolleiden henget kaatelevat kuppeja kumoon, haluaisin vain vaipia uniseen maagiseen lumoon.
Mutta en voi, sillä olen itseni vanki.Lattioihin, seiniin, päytiin siroaleet viinipulloista jäävät. Jäätyvät, ovat riekaleina ihomme aivan.
Olen yksi heistä, valkoinen, laahustava elävä, mutta kuollut.
Koleaa, niin koleaa. Koleaa ja kylmää kauttaaltaan.