Sanon vain tämän, koska se sattuu.
Sydämeen niin monia viiltoja mahtuu.
Et taida tietää, miltä tuntuu, kun
matto vedetään jalkojen alta ja sitten on vastassa vain
kova maa?
Sanon vain tämän, koska pakotan itseni tähän.
Kirjoittamalla voin itseäni elvyttää, ja nähdä monet ilot, onnet ja suuret ruusut nää, jotka sisälläni kasvaa ja itää.
Unohdan sinut ja voin elämää jatkaa.
Taivallan tuhanneta kertaa.
En ymmärrä itsestäni sen vertaa,
jotta takaisin kääntyisin.
Jotta perheeni luokseni palaisin, yrittäisin
sopia asiat.
Elämä ei mene aina niin, kuin lapsena kuviteltiin.
Minua petti nainen ja toinenkin nainen. Jäljellä minusta enää
epäluulojen haiven.
Silti minussa elää toive, ehkä sitä voisi toivoksi kutsua.
Onhan uskollisia naisia? Sellaisia, joiden viereen voi ehtoolla käydä maata ja aamulla
tietää, että tämä on se nainen, joka minua rakastaa, joka minun epäuskoni parantaa?
Onhan näin?