Kadonnut taika
Mä istun odottamassa autossa,
sä tulet jo kovalla vauhdilla
kantaen kassejas.
Tässä se on: mun elämä.
Ei mitään hienoa
tai ihmeellistä.
Talven taivas tiputtaa jäiset
kyyneleensä.
Laitan puita takkaan ja
katsahdan sinua.
Sanot jotain,
en taida tajuta.
Puhumme liikaa,
sisin pysyy lukossa.
Olisitpa jälleen se
ihminen, jonka kanssa
aika ei merkinnyt mitään.
Olisimmepa kaksi
eksynyttä lasta,
jotka joskus lumihiutaleina
leijuivat
tässä vallattomassa maailmassa.
Luottamus on
sankkaa
sokeutta,
sinussa kiinni.
Haavoittunut
ruusun lehden
poimusta jo,
mutt’ sitä sinä
et huomaa,
tai et
halua huomata.
Me nautimme
toisistamme
rakkauden haavissa,
avaudumme
toistemme eteen
kuin alastomat
lakanat keskelle
kuraista takapihaa.
Luottamus on
kuin raakaa
rohkeutta ja uskollisuuden
vankkaa voimaa.
Kun olemme
varmoja siitä,
että liittomme
kestää, että mikään tämän
suuren suuren
universumin
päällä ei voi meitä
estää, luottamasta toisiimme.
Pettymys on karvas,
liian hapan,
imelä.
Jää, jota ei
voi sulattaa.
Elämän
sokkeloissa
olemme lopulta
aina
yksin.
Petollinen
kumppani
kuin varjo,
joka seuraa sinua
päivälläkin.
Olemme lopussa,
sinulle ei ole enää
kysyntää
tässä talossa.