P ILVESSÄ (omistettu ihanalle ja lahjakkaalle ystävälle, jonka ”pilvet” veivät)

Helppo tyhjyys.

Huudot nousevat

syvältä.

Punaisia maalauksia,

verellä tahrittuja.

Utuisia maisemia

lapsuuden kesien.

Ryömin tahtoani

kohden,

mutt’ se ei

ole siellä,

vain jäätävä

kärsimys.

Ajatukset ja energia,

hajotan asuntoni,

luovuuden purkauksia.

Leivänpaahdin ilkkuu

minua.

Mikro karjuu:

”OLET SAASTAA!”

Ääniä,

ääniä,

hahmoja,

tuntemuksia.

Yhteys todellisuuteen

on kadonnut.

Olen hahmoton

figuuri, kuin

epämääräinen

tyhjä aukko, pää

täynnä pimeää,

ja keltaista,

oranssia ja punaista,

punaista kuin

rakkaani samettimekko.

Nahkasaappaat selällään

eteisessä.

Siinä hän

seisoo ja tanssii,

keinuu alasti

eessäni. Tanssii ja nauraa.

Olen taivaassa.

Pudotan tupakan

lattialle.

Vihaan vettä,

rakastan tulta.

Hypin liekkien

keskellä.

Savua sankkaa,

euforiassakin  jollain

lailla rankkaa.

Turmioni.

Mustat silmänaluset,

takkuinen hiuspesäke,

revenneet huulipielet,

vaahtoava suu, kuolainen

paskakasa. Minä.

Kahlaan vedessä,

Yht’äkkiä koko

kämppä on Pohjanmaa.

Tulva-aika. Imen

 sen yhdellä talouspaperin

palasella pois kokonaan.

Jatkan tanssien liekeissä,

vauhtia lisää, unikon siemeniä,

hamppua ja pullon pohjalta

viimeinen tilkka

viskiä.

Jossain on valoja

irvokkaita. Ne särkevät

silmiä. Helvetin valot,

Saatanan palvelijat!

Antakaa liekkieni palaa,

syöstä tulta…Kulta

oletko sinä siinä?

Hämärää…

Nahkasaappaat selällään

eteisen muovimatolla,

minä niiden vieressä

raatona.

Asunto on kolkko

ja kylmä, vain patja

ja pahvilaatikko täynnä

sätkäpaperia, filttereitä ja

kamaa. Taas tätä samaa.

Ei jälkiä liekeistä, tulvasta

ei sinusta…

Tipuin pilven reunalta

alas oksentamaan,

tärisemään

tähän karuun

betonilaatikkoon.

Tartun naruun,

sitten en mieti

enää mitään.