Sitruunaperhonen ja sysimusta yö

Lapsena näin

sitruunaperhosen,

kevätesikkojen ensimmäiset

kukat nupuillaan, liljojen

kärjet valmiina nousemaan

valoa kohti. Mihin ne

sitten katosivat?

Kadotin kai 

               perhoskatseeni?

Menetin otteeni hetkestä, otteeni

nähdä ja kokea, kun

perhonen räpyttelee

ruohikon yllä.

Ruohikon, joka rönsyilee

poimulehtiä, siankärsämöitä,

ratamonlehtiä, joitain valkoapiloita.

Ilmassa sitruunaperhonen

keinahtelee, sen siipien

väri vaihtelee

hivenen tulenpunaiseen

iltapäiväauringossa.

Toisinaan suvi-iltoina näen

vieläkin ritariperhosen,

mutta ei se ole sama asia.

Se on tavallista.

Kuin lantakasan yllä

häärivä ärsyttävä

paskakärpänen,

ruma mollosilmä.

Niin tavanomaista

kuin arjen juoksu,

milloin matelu.

Aamu valkenee, päivä

pimenee, tummuu iltaan.

               Kunnes

yö hakkaa minua

kirveellä.

Iskut tekevät minusta

repaleisen, inhottavan, verisen

ruhon, joka on niin…

Niin turta.

Uneton yö,

tuskan yö.

Mutta sitruunaperhonen,

neonkeltaisena,

harsossaan hivenen

limen kirpeää

vihreyttä.

Voi kunpa voisin

hengittää tätä mielikuvaa

sisääni ja

tuntea toukokuisen

keväistä  iloa.